Teksti: Anniina Ala-Prinkkilä
Tosi-tv on rantautunut Suomeen ulkomaisten formaattien kautta.
Vaikuttaa myös siltä, että se on tullut jäädäkseen. Tosi-tv:n suosio perustuu
osittain osallistujien nöyryyttämiseen julkisesti. Ihmisten halu tirkistellä ja halu
päästä tv-kameroiden kautta tunkeutumaan toisten elämään on kasvattanut
näiden ohjelmien suosiota. Katsojat saavat vapaasti olla vahingoniloisia toisten
kustannuksella. Usein olohuoneesta kuuluukin huudahduksia: “Hah, mitäs
meni sinne!”, “Onneksi en ole tuolla“ ja “Kuinka tuo kehtaa!”. Myös
mahdottomilta tuntuvat juonenkäänteet ja tapahtumien dramatisointi saavat
yllättävän nopeasti katsojan koukkuun. Tosi-tv ei ole empaattinen, vaan se
pikemminkin retostelee ihmisten henkilökohtaisuuksilla. Ihmiset haluavat
nähdä tavallisten ihmisten elämää erikoisissa puitteissa. Vai kuinka moni
meistä etsii elämänkumppania Pariisin loistossa isossa kartanossa tai elää
“akvaarioelämää” 12 vieraan ihmisen kanssa muiden armoilla.
Tosi-tv nimitys ei kuitenkaan tarkoita totuutta. Usein ohjelmien tapahtumat
ovat ennalta suunniteltuja ja kilpailijoilla voi olla jopa valmiita repliikkejä,
ilman omaa mielipidettä. Hyvänä esimerkkinä on tosi-tv -sarja Simple Life,
joka mielestäni ei tunnu yhtään aidolta. Parisin ja Nicolen toilailut vaikuttavat
hiukan liioitelluilta, ja tulee väkisinkin mieleen, voivatko he todella olla niin
tyhmiä. Tosin nuo tytöt eivät mielestäni ole kovin aitoja siviilissäkään.
Myös ohjelmassa Unelmien Poikamies on nähtävissä valheellisuutta.
Poikamiehelle järjestetään kaikki valmiiksi. On naiset, ravintolat, autot
ja treffipaikat. On jopa keskusteluapua siihen, kenet hän nyt sitten valitsisi
näiden 25 kauniin naisen joukosta. Hänen ei tarvitse tehdä oikeastaan mitään
itse. Se tekee tilanteesta epärealistisen kaikella tavalla. Normaalissa
elämässä, jossa seurustellaan, kumpikin osapuoli pyrkii järjestömaan
tapaamisia ja yhteydenottoja. Nyt he ovat jo valmiiksi samassa kartanossa, ja
heidän ovelleen vaan tuodaan lappu, jossa kerrotaan, että seuraavaksi on
vuorossa treffit Eiffel-tornissa. Aidot tunteet ja spontaanisuus voivat jäädä
sivuun, kun tilanteesta on jo tehty valmis romanttinen idylli. Ja kuka oikeassa
elämässä suostuisi seurustelemaan henkilön kanssa joka tapailee useaa naista
samaan aikaan!
Ohjelmat, joissa mielestäni mm. esiintyy nöyryytystä ovat: Idols, Big
brother, Hurja muodonmuutos, Pelkokerroin, Mallikoulu ja Maajussille
morsian.
Idols on näistä ehkä eniten saanut huomiota mediassa. Nuoret haluavat
epätoivoisesti uudeksi julkkikseksi musiikkialalla. Kritiikki on joskus todella
kovaa ja osa varmasti tuntee olevansa täysiä surkimuksia. Kamerat seuraavat
tarkasti tunteita tippumistilanteissa. Ja näitä tapahtumia vielä kerrataan. Myös
kaikkein surkeimmat lauluesitykset esitetään koosteena, että kaikki
varmasti näkevät nämä “huvittavimmat” numerot.
Big brotherissa toisilleen täysin vieraat ihmiset laitetaan samaan taloon
kuukaudeksi ja tarkkaillaan heidän käyttäytymistään.
Kamerat seuraavat joka paikkaan, jopa suihkutiloihin.
Jokaista keskustelua kuunnellaan herkeämättä. Yksityisyyttä ei ole.
Kun Selviytyjissä testataan enemmän fyysistä kestävyyttä, niin Big brotherissa
testataan puolestaan psyykkistä venymistä. Kyseisessä ohjelmassa se on
todella koetuksella, koska jatkuva tarkastelun alla oleminen ahdistaa.
Hurja muodonmuutoskin on osaltaan nöyryytystä, vaikka he itse tahtovatkin
muuttua. Heidän vikojaan arvioidaan rankasti. Plastiikkakirurgit saavat ihmiset
tuntemaan itsensä keskeneräisiksi ja rumiksi. Siten he saavat heidät
haluamaan korjailemaan itsessään vähän kaikkea.
Olen seurannut muutamaa jaksoa. Eräässä niistä tehtiin miehelle
kasvojen muokkausta laittamalla mm. leukaimplantti ja kohottamalla kulmia.
Nähtyäni lopputuloksen mies oli todella erinäköinen. Mutta muutos oli
kyllä mennyt huonompaan suuntaan. Leukaimplantti teki hänestä ihan
kummallisen näköisen. Hän näytti hyvin epäaidolta.
Pelkokerroin puolestaan antaa rahapalkinnon sille, joka pystyy tekemään
kaikkein pahimmat ja inhottavimmat tehtävät. Monet tehtävistä ovat
epäinhimillisiä, mutta ihmisiä tuntuu ohjailevan raha, joka motivoi tekemään
mitä kammottavimpia tehtäviä, vaikkapa syömään lehmän aivoja.
Suomalaisen Mallikoulun tyttöjä minun kävi todella sääliksi. Jo
ensimmäisessä jaksossa yksi tyttö lähetettiin kotiin, koska hän oli liian lihava.
Muutaman jakson kuluttua toinen tyttö koki hermoromahduksen jatkuvasta
paineesta ja tv-kameroiden läsnäolosta. Hän lähti ohjelmasta,
vaikka kaikkien mielestä hänessä olisi ollut eniten mallipotentiaalia.
Myöhemmin hän kyllä pääsikin mallitoimistojen listoille. Sarja teki hänet
tunnetummaksi, mutta hän näytti pääsevän myös eteenpäin ilman ohjelmaa.
Mallikoulu herätti myös keskustelua mediassa; mallimamma Laila Snellman erosi muutaman
tuotantokauden päästä tehtävästään ja pyysi anteeksi kaikilta
tytöiltä ja myönsi olleensa turhan kova heitä kohtaan. Tytöt olivat selvästi
paineen alla, ja ohjelman lopussa tytötkin olivat lopussa. He sanoivat
kuitenkin, että kaiken vaivan korvasi pääsy mallitoimistoihin
mallintöihin.
Maajussille morsian on aivan omaa laatuaan oleva ohjelma. Formaatti
perustuu myös Amerikan ohjelmiin, mutta eroaa vaikkapa Unelmien
Poikamiehestä aitoudellaan. Siinä kokelaat laitetaan oikeisiin maatilan
töihin ja näytetään arkinen puoli maajussin mahdollisena morsiamena.
Mielestäni maajusseista tehtiin ohjelmassa “kummajaisia” ja vähän
yksinkertaisia. Katsojat saatiin ihmettelemään, onko heillä tunne-elämää
ollenkaan.
Ihmisten tarve arvostella toisia juontaa jo entisajasta, jolloin ihmisiä laitettiin
jalkapuuhun ja sidottiin häpeäpaaluun. Nykyiset tosi-tv -ohjelmat jäljittelevät
vähän samaa tilannetta. Ero siihen on kuitenkin se, että ennen heidät
pakotettiin. Nyt ihmiset hakeutuvat vapaaehtoisesti nöyryytykseen.
Mikä sitten saa ihmiset haluamaan näihin ohjelmiin? Suurin motiivi on
varmasti nykyajan trendinä oleva julkisuudenhaku. Moni haluaa olla edes
viidentoista minuutin julkkis. Ehkä joku voi muistaa heidät puolen vuoden
kuluttua, luultavammin ei. Raha on myös toinen iso motiivi. Ihmisen
narsistisuus saa myös hakeutumaan näihin kilpailuihin. Tarve saada huomiota
ja olla keskipisteenä. Tv- julkisuus ei aina ole parasta julkisuutta. Narsistit
eivät siitä välitä, vaan haluavat pelkästään huomiota. Ehkä osallistujat myös
luulevat saavansa paremman elämän, kun pääsevät lehtien kansiin. Menestyäkseen näissä
tosi-tv -kilpailuissa on oltava erityinen tai erikoinen, joka tapauksessa tarpeeksi
mielenkiintoinen.
Tosi-tv:ta voidaan vertailla myös erilaisiin keskusteluohjelmiin. Niissäkin on
eräänlaista nöyryytystä. Haastateltavilta voidaan kysyä hyvinkin
henkilökohtaisia kysymyksiä ja “hiillostaa“. Tätä olen huomannut mm.
vaalipaneeleissa.
Eräs haittapuoli näihin ohjelmiin osallistumisessa on leimautuminen jollain
nimellä. Kerran ollessani Helsingissä vaateostoksilla kummitätini kertoi
kyseisessä liikkeessä työskentelevän myyjän olevan se “ Miljonääri-Jussin
Funi”. Palautin mieleeni sen ulkomaalaisen naisen joka voitti “Miljonääri-
Jussin” omakseen.
Maajussille morsian -ohjelmasta jäi kauhajokiselle maajussille nimitys
Sika-Harri, vaikka hän ei halunnutkaan, että sitä nimitystä käytettäisiin.
Tosi-tv ei ole täysin vaaraton katsojillekaan. Se muokkaa yleistä mielipidettä
kaupalliseen suuntaan. Ihmisten arvostelu tehdään täysin luvalliseksi.
Ohjelmat vaikuttavat ihmisen psyykeen tietyllä tavalla, aiheuttaen
esimerkiksi alemmuudentunnetta. Ihmiset eivät tunne olevansa riittävän hyviä.
Mutta onko ihmissuhteissa hyväksyttävää kriittinen arvostelu? Mitä
mahtaakaan miettiä syntymästään asti vammainen ihminen tai itsestään
epävarma teini katsellessaan malliohjelmia tai muodonmuutosohjelmia?
Hyväksymmekö tavoitteen olla onnellinen ihminen vain, jos meillä on
unelmien poikamies tai monitaitoinen emäntä, epäinhimillinen kyky sopeutua
inhottaviin tilanteisiin, upea paranneltu vartalo, sujuva mallikävely ja
karismaattinen idols-persoona.
Älkäämme ottako niin todesta tosi-tv ohjelmia. Ne ovat vain aivoja
pehmentävää viihdettä.