Etusivu
Toimitus
Pääkirjoitus
Päänavaus
Syntyjä syviä
Uutisia ja tapahtumia
Kalukukkaro
Kulttuuri
Urheilu
Valokuvat ja videot
Rehtorin palsta
Opon palsta
VIP
Ikkuna ulkomaille
Mappi Ö
Oppilaskunta
Arkisto

Tosi-tv -totta vai tarua?

Teksti: Anniina Ala-Prinkkilä

                                                                                                                           

 

Tosi-tv on rantautunut Suomeen ulkomaisten formaattien kautta.

 

Vaikuttaa myös siltä, että se on tullut jäädäkseen. Tosi-tv:n suosio perustuu

 

osittain osallistujien nöyryyttämiseen julkisesti. Ihmisten halu tirkistellä ja halu

 

päästä tv-kameroiden kautta tunkeutumaan toisten elämään on kasvattanut

 

näiden ohjelmien suosiota. Katsojat saavat vapaasti olla vahingoniloisia toisten

 

kustannuksella. Usein olohuoneesta kuuluukin huudahduksia: “Hah, mitäs

 

meni sinne!”, “Onneksi en ole tuolla“ ja “Kuinka tuo kehtaa!”. Myös

 

mahdottomilta tuntuvat juonenkäänteet ja tapahtumien dramatisointi saavat

 

yllättävän nopeasti katsojan koukkuun. Tosi-tv ei ole empaattinen, vaan se

 

pikemminkin retostelee ihmisten henkilökohtaisuuksilla. Ihmiset haluavat

 

nähdä tavallisten ihmisten elämää erikoisissa puitteissa. Vai kuinka moni

 

meistä etsii elämänkumppania Pariisin loistossa isossa kartanossa tai elää

 

“akvaarioelämää” 12 vieraan ihmisen kanssa muiden armoilla.

 

 

Tosi-tv nimitys ei kuitenkaan tarkoita totuutta. Usein ohjelmien tapahtumat

 

ovat ennalta suunniteltuja ja kilpailijoilla voi olla jopa valmiita repliikkejä,

 

ilman omaa mielipidettä. Hyvänä esimerkkinä on tosi-tv -sarja Simple Life,

 

joka mielestäni ei tunnu yhtään aidolta. Parisin ja Nicolen toilailut vaikuttavat

 

hiukan liioitelluilta, ja tulee väkisinkin mieleen, voivatko he todella olla niin

 

tyhmiä. Tosin nuo tytöt eivät mielestäni ole kovin aitoja siviilissäkään.

 

 

Myös ohjelmassa Unelmien Poikamies on nähtävissä valheellisuutta.

 

Poikamiehelle järjestetään kaikki valmiiksi. On naiset, ravintolat, autot

 

ja treffipaikat. On jopa keskusteluapua siihen,  kenet hän nyt sitten valitsisi

 

näiden 25  kauniin naisen joukosta. Hänen ei tarvitse tehdä oikeastaan mitään

 

itse. Se tekee tilanteesta epärealistisen kaikella tavalla. Normaalissa

 

elämässä, jossa seurustellaan, kumpikin osapuoli pyrkii järjestömaan

 

tapaamisia ja yhteydenottoja. Nyt he ovat jo valmiiksi samassa kartanossa, ja

 

heidän ovelleen  vaan tuodaan lappu, jossa kerrotaan, että seuraavaksi on

 

vuorossa treffit Eiffel-tornissa. Aidot tunteet ja spontaanisuus voivat jäädä

 

sivuun, kun tilanteesta on jo tehty valmis romanttinen idylli. Ja kuka oikeassa

 

elämässä suostuisi seurustelemaan henkilön kanssa joka tapailee useaa naista

 

samaan aikaan!

 

 

Ohjelmat, joissa mielestäni mm. esiintyy nöyryytystä ovat: Idols, Big

 

brother, Hurja muodonmuutos, Pelkokerroin, Mallikoulu ja Maajussille

 

morsian.

 

 

Idols on näistä ehkä eniten saanut huomiota mediassa. Nuoret haluavat

 

epätoivoisesti uudeksi julkkikseksi musiikkialalla. Kritiikki on joskus todella

 

kovaa ja osa varmasti tuntee olevansa täysiä surkimuksia.  Kamerat seuraavat

 

tarkasti tunteita tippumistilanteissa. Ja näitä tapahtumia vielä kerrataan. Myös

 

kaikkein surkeimmat lauluesitykset esitetään koosteena, että kaikki

 

varmasti näkevät nämä “huvittavimmat” numerot. 

 

 

Big brotherissa toisilleen täysin vieraat ihmiset laitetaan samaan taloon

 

kuukaudeksi ja tarkkaillaan heidän käyttäytymistään.

 

Kamerat seuraavat joka paikkaan, jopa suihkutiloihin.

 

Jokaista keskustelua kuunnellaan herkeämättä. Yksityisyyttä ei ole.

 

 

Kun Selviytyjissä testataan enemmän fyysistä kestävyyttä, niin Big brotherissa

 

testataan puolestaan psyykkistä venymistä. Kyseisessä ohjelmassa se on

 

todella koetuksella, koska jatkuva tarkastelun alla oleminen ahdistaa.

 

 Hurja muodonmuutoskin on osaltaan nöyryytystä, vaikka he itse tahtovatkin

 

muuttua. Heidän vikojaan arvioidaan rankasti. Plastiikkakirurgit saavat ihmiset

 

tuntemaan itsensä keskeneräisiksi ja rumiksi. Siten he saavat heidät

 

haluamaan korjailemaan itsessään vähän kaikkea.

 

 

Olen seurannut muutamaa jaksoa. Eräässä niistä tehtiin miehelle

 

kasvojen muokkausta laittamalla mm. leukaimplantti ja kohottamalla kulmia.

 

Nähtyäni lopputuloksen mies oli todella erinäköinen. Mutta muutos oli

 

kyllä mennyt huonompaan suuntaan. Leukaimplantti teki hänestä ihan

 

kummallisen näköisen. Hän näytti hyvin epäaidolta.  

 

 Pelkokerroin puolestaan antaa rahapalkinnon sille, joka pystyy tekemään

 

kaikkein pahimmat ja inhottavimmat tehtävät. Monet tehtävistä ovat 

 

epäinhimillisiä, mutta ihmisiä tuntuu ohjailevan raha, joka motivoi tekemään

 

mitä kammottavimpia tehtäviä, vaikkapa syömään lehmän aivoja.

 

 

Suomalaisen Mallikoulun tyttöjä minun kävi todella sääliksi. Jo

 

ensimmäisessä jaksossa yksi tyttö lähetettiin kotiin, koska hän oli liian lihava.

 

Muutaman jakson kuluttua toinen tyttö koki hermoromahduksen jatkuvasta

 

paineesta ja tv-kameroiden läsnäolosta. Hän lähti ohjelmasta,

 

vaikka kaikkien mielestä hänessä olisi ollut eniten mallipotentiaalia.

 

Myöhemmin hän kyllä pääsikin mallitoimistojen listoille. Sarja teki hänet

 

tunnetummaksi, mutta hän näytti pääsevän myös eteenpäin ilman ohjelmaa.

 

Mallikoulu herätti myös keskustelua mediassa; mallimamma Laila Snellman erosi muutaman

 

tuotantokauden päästä tehtävästään ja pyysi anteeksi kaikilta

 

tytöiltä ja myönsi olleensa turhan kova heitä kohtaan. Tytöt olivat selvästi

 

paineen alla, ja ohjelman lopussa tytötkin olivat lopussa. He sanoivat

 

kuitenkin, että kaiken vaivan korvasi pääsy mallitoimistoihin

 

mallintöihin.

 

 

Maajussille morsian on aivan omaa laatuaan oleva ohjelma. Formaatti

 

perustuu myös Amerikan ohjelmiin, mutta eroaa vaikkapa Unelmien

 

Poikamiehestä aitoudellaan. Siinä kokelaat laitetaan oikeisiin maatilan

 

töihin ja näytetään arkinen puoli maajussin mahdollisena morsiamena. 

 

Mielestäni maajusseista tehtiin ohjelmassa “kummajaisia” ja vähän

 

yksinkertaisia. Katsojat saatiin ihmettelemään, onko heillä tunne-elämää

 

ollenkaan.

 

 

Ihmisten tarve arvostella toisia juontaa jo entisajasta, jolloin ihmisiä laitettiin

 

jalkapuuhun ja sidottiin häpeäpaaluun. Nykyiset tosi-tv -ohjelmat jäljittelevät

 

vähän samaa tilannetta. Ero siihen on kuitenkin se, että ennen heidät

 

pakotettiin. Nyt ihmiset hakeutuvat vapaaehtoisesti nöyryytykseen.

 

Mikä sitten saa ihmiset haluamaan näihin ohjelmiin?  Suurin motiivi on

 

varmasti nykyajan trendinä oleva julkisuudenhaku. Moni haluaa olla edes

 

viidentoista minuutin julkkis. Ehkä joku voi muistaa heidät puolen vuoden

 

kuluttua, luultavammin ei. Raha on myös toinen iso motiivi. Ihmisen

 

narsistisuus saa myös hakeutumaan näihin kilpailuihin. Tarve saada huomiota

 

ja olla keskipisteenä. Tv- julkisuus ei aina ole parasta julkisuutta. Narsistit

 

eivät siitä välitä, vaan haluavat pelkästään huomiota. Ehkä osallistujat myös

 

luulevat saavansa paremman elämän, kun pääsevät lehtien kansiin. Menestyäkseen näissä

 

tosi-tv -kilpailuissa on oltava erityinen tai erikoinen, joka tapauksessa tarpeeksi

 

mielenkiintoinen.

 

 

Tosi-tv:ta voidaan vertailla myös erilaisiin keskusteluohjelmiin. Niissäkin on

 

eräänlaista nöyryytystä. Haastateltavilta voidaan kysyä hyvinkin

 

henkilökohtaisia kysymyksiä ja “hiillostaa“. Tätä olen huomannut mm.

 

vaalipaneeleissa. 

 

 

Eräs haittapuoli näihin ohjelmiin osallistumisessa on leimautuminen jollain

 

nimellä. Kerran ollessani Helsingissä vaateostoksilla kummitätini kertoi

 

kyseisessä liikkeessä työskentelevän myyjän olevan se “ Miljonääri-Jussin

 

Funi”. Palautin mieleeni sen ulkomaalaisen naisen joka voitti “Miljonääri-

 

Jussin” omakseen.

 

 

Maajussille morsian -ohjelmasta jäi kauhajokiselle maajussille nimitys

 

Sika-Harri, vaikka hän ei halunnutkaan, että sitä nimitystä käytettäisiin.

 

  Tosi-tv ei ole täysin vaaraton katsojillekaan. Se muokkaa yleistä mielipidettä

 

kaupalliseen suuntaan. Ihmisten arvostelu tehdään täysin luvalliseksi.

 

 

Ohjelmat vaikuttavat ihmisen psyykeen tietyllä tavalla, aiheuttaen

 

esimerkiksi alemmuudentunnetta. Ihmiset eivät tunne olevansa riittävän hyviä.

 

Mutta onko ihmissuhteissa hyväksyttävää kriittinen arvostelu? Mitä

 

mahtaakaan miettiä syntymästään asti vammainen ihminen tai itsestään

 

epävarma teini katsellessaan malliohjelmia tai muodonmuutosohjelmia?

 

Hyväksymmekö tavoitteen olla onnellinen ihminen vain, jos meillä on

 

unelmien poikamies tai monitaitoinen emäntä, epäinhimillinen kyky sopeutua

 

inhottaviin tilanteisiin, upea paranneltu vartalo, sujuva mallikävely ja

 

karismaattinen idols-persoona.

 

 

Älkäämme ottako niin todesta tosi-tv ohjelmia. Ne ovat vain aivoja

 

pehmentävää viihdettä.