Teksti: Juho Myllyniemi, vaihto-oppilaana
Olimme lähdössä lomamatkalla perheen kanssa. Matkakohteeksi oli valittu autiosaari tropiikin lämmössä. Pakatessamme tavaroita pieneen lentokentällä odottavaan lentokoneeseen, näin miten jokin pieni hahmo tarkkaili puuhiamme maanrajasta. Luulin ilmeisesti olevansa kovinkin ovela hiipiessään koneeseen liikkuvaksi limonaditölkiksi naamiutuneena. Mutta minä en välittänyt siitä, ja pian aloimme itsekin pakkautua koneeseen.
Valittuamme sopivat istumapaikat ja lennettyämme jonkin aikaa, alkoi alapuolellamme näkyä saari hienoine hiekkarantoineen ja palmumetsikköineen. Laskeuduimme lähelle hiekkarantaa ja aloimme tutkia ympäristöä. Lyhyen matkan päässä lentokoneen luota löysimme jotain selvästi ei-luonnon-muovaamia kyhäelmiä ja muodostelmia. Ihmetystä herätti niiden pieni koko: kuin ne olisi rakennettu polvenkorkuisille olennoille.
Illan hämärässä saavuimme vartiotornein ja soihduin ympäröidylle aukelle, jossa oli viisi - ehkä kuusi - ihmisasumusta.
"Saarihan on täynnä katkelmia ja paikkoja elokuvista", kuulin jonkun sanovan. "Tämä on jo 65. Mistähän tämä on?" Kukaan ei tuntunut tietävän vastausta.
Seuraavana päivänä puimme päällemme punaiset villapaidat kylmän ilman vuoksi. Siinä samassa oloni alkoi tuntua jotenkin vieraalta, en ollut oma itseni. Ajattelin, että rakennelmia tehneet pikkuolennot yrittivät kaapata ihmisten mielet näiden majapaikasta löytyneiden paitojen avulla. Muutkin alkoivat käyttäytyä oudosti, joten riisuin paidan. Olin ainut, joka teki sen. Päätin uhmata kylmää säätä ja lähteä ulos. Ulko-ovelle saavuttuani, huomasin, että oven ulkopuolelle oli muodostunut isohko betonikäytävä. Jouduin kävelemään käytävää pitkin noin kymmenen metriä päästäkseni ulos.
Illalla pidimme tärkeää kokousta suuressa salissa, joka muistutti oikeus- tai parlamenttisalia, koska jokaisella osallistujalla oli oma lokeronsa: aidattu istumapaikka. Salaperäinen puheenjohtaha sanoi betonikäytävän jatkuvan ja kasvavan yhä suuremmaksi ja pidemmäksi. Ikäänkuin kuvaamaan universumin aikaa. Déjà vu. Juuri sillä hetkellä tajusin olleeni samassa tilanteessa ennenkin.
Kokouksen jälkeen yritin varoittaa isääni, koska muistin miten huonosti viime kerralla kävi. Mutta hän vain nauroi ja ihmetteli mistä olin saanut tuollaista päähäni. Koska en päässyt asiassa eteenpäin hänen kanssaan, päätin kertoa asiasta äidilleni. Tällä kertaa hieman varovaisemmin. Sanoin olleeni samassa paikassa vuotta aiemmin ja kerroin miten "universe failed". Äiti ihmetteli, miten olemme täällä nyt, jos vuosi sitte kaikki loppui. Siihen minulla ei ollut vastausta.
Olin pukenut villapuseron sijasta puvuntakin, mitä ilmeisemmin tärkeää kokousta varten. Se ylläni juoksin ulko-ovelle, avasin sen ja totesin miten betonikäytävä oli laajentunut loputtoman pitkäksi tummaksi avaruudeksi. Katselin tunnelia molempiin suuntiin näkemättä mitään muuta kuinkuin pimeää tähtisumua. Tiesin, että loppu oli lähellä. Taas.
Ärsyttävin asia, joka tällaisessa tilanteessa voi tapahtua, on herätyskello.