Korkeushyppy – kovaa harjoittelua, kavereita ja tekniikan hallitsemista

 

Niko Leppä

 

Kesän tuoksua, pitkiä ihmisiä, pala punaista rataa, vauhtia, hikeä, ponnistusvoimaa. Tätä kaikkea ja paljon muuta tarjoaa korkeushyppy. Se liitetään usein kesäisiin mielikuviin, vaikka suurin osa harjoittelu- ja huoltotyöstä tehdään talven pimeinä ja synkkinä aikoina. Korkeushyppy on mielenkiintoinen yleisurheilulaji, jossa on tavoitteena päästä telineiden välissä olevan riman yli pudottamatta sitä. Kovan loppunopeuden ja ponnistusjalan sekä ”vapaan jalan” yhteistyön tuloksena hyppy sinkoutuu ylös, ja oikea-aikaisen taittoliikkeen seurauksena rima pysyy kannattimillaan.

 

Korkeushypyn kiehtovuus piillee lajin vaativuudessa. Se on yksi teknisimmistä
yleisurheilulajeista ja haastavuudellaan kerää lajiin harrastajia, joista vain pieni osa
nousee lajin huipulle. Huipulle pääsyn ehtona on tietenkin vuosien systemaattinen ja
ahkera harjoittelu.

 

Treenauksen tulee sisältää monipuolisia elementtejä. Kaikki toiminta rakentuu fyysisen tukiharjoittelun varaan. Se vahvistaa lihaksistoa ja sitä voi harjoittaa kuntopiireillä ja punttisaliliikkeillä. Erilaisia pelejä ja rauhallisia lenkkejä käytetään palauttavina harjoituksina. Ne auttavat lihaksistoa palautumaan rankkojen harjoituksien jälkeen.

 

Tekniikan eri osa-alueiden harjoittelu lienee perusedellytys tekniikan oppimiselle.
Teknistä osa-aluetta on mahdollista omaksua monien osa-harjoitusten ohella. Oppiminen
helpottuu yleensä toistojen myötä, jolloin lihakset ja hermosto alkavat tottua
tekemiseen. Pelkästään tekniikkaa harjoittelemalla ei kuitenkaan voi tulla hyppääjäksi.

 

Korkeushypyn eri tekniikat värittävät hyppyhistoriaa

 

Korkeushypyn tekniikka on kokenut paljon muutoksia vuosikymmenien aikana. Se on ikään kuin evoluution tuloksena muotoutunut parempaan ja kehittyneempään suuntaan. Nykyiseen muotoonsa se on muovautunut vuosien kehitystyön ja parantuneen harjoitustietouden ansioista. Jokaisella tyylillä on omat etunsa ja haittansa, mutta ne ovat kaikki omalla tavallaan kokeilemisen arvoisia.

 

Korkeushyppy on saanut alkunsa aikana, jolloin hyppypaikkana toimi jonkinlainen
purukasa. Pehmeistä patjoista ei ollut tietoakaan. Ennen sotia käytetty tyyli oli nimeltään saksaus. Se sai nimensä riman päällä tapahtuvasta jalkojen
saksausliikkeestä, jossa ylävartalo oli hieman kallistuneena eteenpäin niin sanotun vapaan jalan ylittäessä riman ennen ponnistusjalkaa.
Nykyään saksausta ei juurikaan käytetä kilpailuissa, mutta harjoitusmuotona se on erittäin hyvä.

 

Myöhemmin saksaustekniikka jäi pyörähdys-tekniikan jalkoihin. Pyörähdyksen etuna oli se, että ylävartalo ei jäänyt pystyyn vaan asettui hypyssä riman suuntaisesti. Riman ylitys tapahtui olkapää edellä, vatsa kohti maata. Sen jälkeinen pyörähdysliike sinkautti hyppääjän patjalle selälleen.

 

Viimeisin ja voimassaoleva tyyli on Dick Fosburyn kehittämä floppaustyyli. Se on parhaiten hyppäämiseen soveltuva tyyli, ja sillä saa parhaimman hyötysuhteen hyppyyn. Nykyiset naisten ja miesten maailmanennätykset on hypätty kyseisellä tekniikalla. Floppauksesta on hieman erilaisia alatekniikoita, mutta perusasiat ovat kaikissa samoja.

 

Ponnistuksessa tärkeintä on kaarrekallistuksen pitäminen ja ponnistusjalan tuominen suorana ponnistuspaikkaan. Ponnistusliikkeestä tulevan voimantuoton turvin rimalle suunnataan i-kirjaimen muotoisessa asennossa. Sen jälkeen hyppääjä on selkä käännettynä rimaa kohti ja aloittaa taittoliikkeen suorittamisen. Taiton aikana selkää ja lantiota taitetaan voimakkaasti taaksepäin. Loppuvaiheen jalkojen nostaminen estää reisiä tai pohkeita pudottamasta rimaa.

Tyylinäyte nykyään käytettävästä floppaus-tekniikasta

maailmanennätysmies Javier Sotamayorin toimesta.

 

 

 

Harjoitus tekee mestarin

 

Ilman määrätietoista harjoittelua ei voi saavuttaa lajin huipputasoa. ”Hyppääjäksi tullaan vain hyppäämällä”, on usein kuultu fraasi kentän laidalta. Tätä sananpartta on hyvä pitää ohjenuorana harjoittelussa.

 

Harjoittelun täytyy olla myös hauskaa ja sen myötä on hyvä saada kestäviä ystävyyssuhteita, sillä psykologiset asiat tehostavat usein harjoitusten onnistumista ja motivaatiota jatkaa lajia.

 

Harjoittelun luonne on kovin erilaista eri vuodenaikoina. Vuosi on jaettu moniin eri jaksoihin, kuten peruskuntokausiin, kilpailuun valmistaviin kausiin ja kilpailukausiin. Jaksojen avulla harjoittelu rytmitetään palvelemaan kesän kilpailujen päätavoitteita. Ne tuovat myös vaihtelua harjoitteluun.

 

Peruskuntokausien (PK) tekemiseen kuuluvat etenkin aerobiset harjoitukset, eli pitkäkestoiset lenkit ja pelit. Tarkoituksena on saada parannettua peruskuntoa. Rauhallisuus ja pitkäkestoisuus lienevätkin PK-kauden avainsanoja.

 

Kilpailuun valmistavilla kausilla(KVK) kaksi pääteemaa ovat voima ja nopeus. Harjoitukset muuttuvat teholtaan kovemmiksi, mutta kestoltaan lyhyemmiksi. Tekniikkaharjoittelu on erittäin tärkeässä roolissa tällä jaksolla. KVK-kauden tavoitteena on saada keho valmistautumaan tulossa oleviin kilpailuihin.

 

Kilpailukaudella tarkoitetaan halli- tai kesäkilpailukautta, jolloin kisaillaan ja pidetään virettä yllä nopeatempoisilla harjoituksilla. Harjoittelu on kevyttä, mutta tehot ovat korkealla. Näitä kausia varten tehdään töitä koko muu vuosi.

 

Suomi vastaan muu maailma

 

 

Suomi ei juuri ole menestynyt korkeushypyssä kansainvälisellä tasolla – ainakaan aikuisten sarjoissa. Sen sijaan länsinaapuriimme Ruotsiin on siunaantunut monia hyviä hyppääjiä, joiden erikoisuutena on lyhyt koko verrattuna muihin hyppääjiin. Myös Venäjältä tulee jatkuvasti hyviä mies- ja naishyppääjiä. Näiden maiden hyppyihmisiä näkee useammin kansainvälisillä
kilpakentillä kuin suomalaisia hyppääjiä.

 

Suomen kansallinen taso on ihan hyvää luokkaa, mutta kansainvälisellä tasolla on kovin tyhjää. Suomalaispenkkiurheilijoiden onkin usein tyydyttävä kannustamaan joko länsi- tai itänaapurimme urheilijoita.

Suomen korkeushypyn ja muunkin yleisurheilun parantamiseksi urheilijoille olisi taattava ammattimaisemmat harjoitusolot. Tämä onnistuisi, jos urheilujoille annettaisiin entistä enemmän tukirahaa, jotta he saisivat harjoitella täysipainoisesti ilman työssäkäyntiä ainakin harjoituksellisesti tärkeimpien jaksojen ajan. Kuulostaa radikaalilta, eikä tule toteutumaan kuin korkeintaan huipulla
olevien hyppääjien osalta.

 

Korkeushyppy on kaiken kaikkiaan loistava urheilulaji, joka on myös mielenkiintoinen seurattava katsojille. Siinä yhdistyvät vauhti ja voima, hermojen kestävyys ja voittamisen halu. Näyttävät ja isot kilpailut osoittavat hyppääjien rautaiset olemukset myös TV-ruudun välityksellä. He ovat ammattilaisia ja mediajulkkiksia, jotka eivät kaihda keinoja päästäkseen yrittämään jopa maailmanennätyksen rikkomista. Se onkin rikottu moneen kertaan miesten ja myös naisten osalta tänä tekniikoiden kirjojen aikana – viimeksi sen teki vuonna 1993 kuubalainen Javier Sotamayor. Kukahan on seuraava suuri Mr. Korkeushyppy? Sitä jäämme odottamaan.