Teksti: Heini Kiukkonen
Kellossa asuminen vaatii, se vaatii paljon. Toisin sanoen se on täsmällisyyttä ja koko maailman palvomista, suurten ja mahtavien nerojen tahtoon taipumista. ”Kuka keksi ajan?” kysyi tähtitieteilijä Harri Oja, joka oli kiinnostunut tähdistä ja maailmankaikkeudesta. Vastaus tuli tietenkin siitä parhaasta, omasta suusta: ”Luonto sen on keksinyt, kun maailmankaikkeus on syntynyt.”
Täsmällinen ihminen on kuin hän eläisi elämänsä valmiin suunnitelman mukaan. Suunnitelma on laadittu jo ennen syntymää käyttäen apuna istukan tuomia antimia. Päässä soi loru: Aamulla aikainen herätys, kuppi kahvia hampaiden pesun yhteydessä, pikasuihku ja vaatteet päälle Mr. Beanin tyyliin. Järjestys on kuin suoraan yläkoululaisen lukujärjestyksestä, ja minun. Iltapäivän ja illan ohjelmasta puhumattakaan. Sama loru jatkuu, jatkuu ja jatkuu. Puoliso pyytää sitä ja lapset tätä. Kaikki täytyisi hoitaa juuri täsmällisesti tiettyyn aikaan. Mutta mistään ei haluaisi luopua, varsinkaan ajasta jolloin täytyy kukkua.
Anna Ahmatova kirjoittaa eräässä runossaan (1911) juuri kyseisestä kukkujasta ja kukkumisesta, toivoen samanlaista kohtaloa vain viholliselle. Tämä edellä oleva kukkuja voisi sulautua hyvin muottiin ”Nataschan tarina.” Tarina, jonka media nosti esille keväällä 1998. Pian yleisö unohti sen. Kului yli kahdeksan vuotta ja tytöstä tuli medialle ja muulle maailmalle jälleen Natascha das Wunder! Natascha oli normaaliin tapaansa matkalla kouluun, kunnes mielenterveydeltään hauras mies sieppasi kymmenvuotiaan Nataschan kyytiinsä. Mies piti tyttöä panttivankinaan yli kahdeksan vuotta, kunnes Natascha pääsi karkuun.
”Elän kuin käki kellossa, kadehtimatta metsän lintuja. Kun kello vedetään – minä kukun”, runoilee Ahmatova. Tämä lause sopii hyvin elämään, jota kuvittelin Nataschan elävän ollessaan panttivankina. Tyrmä, jossa Natascha eli, oli hyvin vaatimaton ja pimeä. Se oli rakennettu maan alle. Seinät olivat betonia, eikä auringon valoa tullut mistään. Tyttö oli nuori ja käynyt kouluakin vasta parisen vuotta. Hänellä ei ollut vielä selvää omaa näkemystä maailmasta, sillä olihan hän vasta kymmenvuotias. Haastattelujen perusteella Natascha piti olostaan panttivankina, toisinaan, eikä halunnut Priklopille pahaa. Tytön yleistieto oli vielä hyvin suppeaa. Hän ei varmastikaan osannut kuvitella, mitä muut hänen ikäisensä nuoret opiskelisivat samaan aikaan, kun Natascha puunasi Priklopin autoa tai teki hänelle ruokaa.
Natascha ei kadehtinut metsän lintuja, vapaita, normaalia elämää eläviä nuoria ihmisiä, koska hänellä ei ollut käsitystä siitä, millaista elämää muut eläisivät. Hän oli ehkä tyytyväinen elämäänsä kellossa. Suuri päättäjä, kuten Priklop tytölle oli, antoi määräykset ja ajat tulla kellosta ulos hoitamaan annettuja tehtäviä. Hän hoiti ne ja oli tyytyväinen. Natascha oli tehtäviinsä jo niin rutinoitunut ja shokissa tilanteestaan, ettei osannut ajatella muunlaista elämää.
Kahdeksan vuoden panttivankinkiuden jälkeen Natascha pääsi vihdoin karkuun. Hän alkaa ymmärtää tapahtuneen ja pystyy käsittelemään asiaa. Mutta, ”tiedätkö, sellaista kohtaloa voi toivoa vain viholliselle.”
Kellossa asuminen vaatii, se vaatii paljon. Toisin sanoen se on täsmällisyyttä ja koko maailman palvomista, suurten ja mahtavien nerojen tahtoon taipumista. Olen kellossa eläjä. Vaadin itseltäni ihan liikaa. Pyrin toteuttamaan jokaisen ihmisen toiveen, ja vielä ajallaan. Tiedättekö? Se on vaativaa.