Teksti: Juho Myllyniemi
Astun sisään Megakebabin luisevasta ovesta. Saranoista kuuluu purppuranpunaista laulua. Astelen myyntitiskin ääreen, jonka toinen pää näyttää uppoavan kaukaisuuteen. Tilaan pizzan numero neljä. Käännyn ympäri ja etsin sopivaa istuutumispaikkaa. Kaikki pöydät näyttävät loittonevilta, mutta tiedän niiden lähestyvän. Saadessani otteen tuolista, istahdan heti.
Odotellessani ruokaa ravintolaan pomppii nahkatakkinen kenguru. Ovesta kuuluu taas laulua. Tällä kertaa vihreää. Kenguru riisuu takkinsa ja pudottaa sen kattoon. Se menee tilaamaan ruokaa, mutta valitsee myyntitiskin pään väärän pään ja katoaa kirkkaaseen pimeyteen.
Vihdoin saan pizzani. Se näyttää herkulliselta, mutta jotenkin se on kuin pohjaton kaivo. Yhtä syvä. Tartun velttoon haarukkaan ja lusikkaan, ja alan kauhoa kaksin käsin. Pizza tuntuu kasvavan joka kerta kun otan siitä palan.
Lopulta, kun oloni on kuin ylensyöneellä pallokalalla, päätän lähteä. Ovella vastaani tulee outo ryhmä: pingviinin johtama mieskuoro. He laulavat usvaista sävelmää suut visusti kiinni. Pingviini päästää ruman, mutta ihmeellisen äänen ja miehet alkavat itkeä surullista naurua.
Avaan ulko-oven ja saranoista kuuluu taas haikeaa laulua, tällä kertaa selvästi turkoosia, mutta taustalla hiljainen kellerrys.