Teksti: Reportteri Majava
Tanssit iskivätkin kakkosten tajuntaan melko nopeasti. Tansseja ja kuvioita tuntui olevan kymmeniä, jopa tuhansia. Armosta ei ollut puhettakaan, vaan armonaikaa oli tasan kuukausi ja siinä ajassa täytyi oppia tanssimaan kahden vasemman jalan kanssa. Kompuroinnista seurasi ankara rangaistus ja varma häväistys. Panokset olivat korkeat.
Paniikki alkoi iskeä hikisten treenien jälkeen kakkosten tietoisuuteen. Puvut, meikit, korut ja kampaajat olivat jossakin kiven alla ja jäljelle jääneistä käytiin veristä taistelua. Parit onneksi saatiin tasan melko kivuttomasti, paria mustaa silmää lukuun ottamatta. Tunnelma alkoi yhä enemmän muistuttaa juuri julistettua hätätilaa, kun kakkoset sinkoilivat paikasta toiseen kuin päättömät kanat. Montako päivää vielä, kyseltiin tuskaisin äänensävyin. Viikko vielä, viikko vielä, täytyy kestää. Cicapon kohtalokkaat tahdit soivat piinaavasti takaraivon tyhjiössä ja huonosti nukutut yöt verottivat koulumenestystä.
Viimein koitti tuomion viikko. Silmäpussit vyötärölle sidottuna kakkoset saapuivat maanantain harjoituksiin. Pelosta vapisevat tanssijakokelaat takkusivat askeleissaan ja Simon jylisevä ääni antoi viime hetken huomautuksia. Riitta yritti lohdutellen rauhoitella poloisia kakkosia mutta armoton traumaattinen pelko oli iskostunut heidän tajuntaansa. Pian kaikki olisi totaalisesti ohi, viikkojen uurastus ja stressi päättyisi. Torstaina saatiin vielä humpata orkesterin tahdissa. Perjantai pelotti vieläkin enemmän.
Koitti pimeä ja luminen perjantaiaamu. Silmäpussit oli peitelty peräpukamavoiteella ja korsetit kiristetty. Kampaajat olivat kiinnittäneet peruukit ja äiti keittänyt aamukahvit. Sitten mentiin.
Aamulla kokoonnuttiin salille viime hetken pukuharjoituksiin. Kauhisteltiin kuinka väsyneitä ja raadollisen näköisiä oltiin, taisipa joku kyynelkin vierähtää. Kun harjoitukset olivat ohi, enää mitään ei ollut tehtävissä. Yleisön eteen oli mentävä, olipa tuomio mikä tahansa. Taisi yhden jos toisenkin puntti tutista.
Mitäpä vielä, menestys oli loistava. Kaikki olivat kauniita kuin siat pieninä ja päivä oli ikimuistoinen. Tanssiminen oli ihan siedettävän hauskaa, uskaltaisiko sanoa että olisi sitä enemmänkin tanssinut moisen vaivan eteen.
Ja uteliaille mainittakoon ”jatkoista”, että kivaa oli ja kukaan ei tietääkseni kuollut. Ainakaan toistaiseksi. J
PS. Kuvia voit ihailla muualta Kaluverkon sivuilta!