Epätoivoista rakkautta

Teksti: Annariina Tarkka

Ensimmäistä kertaa runoa lukiessani minusta tuntui, kuin se olisi kirjoitettu monta sataa vuotta sitten, sillä siinä käytetty kieli kuulosti samalta kuin vanhojen Robin Hood-elokuvien miesnäyttelijöiden naisille osoitettujen laulujen ja runojen kieli. Runon kaunis ja yksinkertainen alku, ”minä rakastan sinua”, sai minut kiinnittämään siihen huomioni. Olen aina pitänyt yksinkertaisista esineistä ja vaatteista, ja sama näyttää pätevän myös runoihin. Suuri osa lauluista kirjoitetaan nykyään rakkaudesta, ja niin myös valitsemani runo. Rakkaus on edelleen aihe, joka vetoaa suureen osaan ihmisistä, myös minuun. Vaikka rakkaudesta kirjoitetaan hyvin paljon, siihen ei kyllästy, sillä se on erittäin monipuolinen aihe. Rakkautta on monta erilaista laatua, ja sen vuoksi kukaan ei tulkitse sitä täysin samalla tavalla kuin toiset.

Nimetön Pentti Saarikosken runo ”minä rakastan sinua” (1962) kertoo haikealla tavalla rakkaudesta. Runon lyyrinen minä on surumielinen, noin 30-40-vuotias mies, joka on rakastunut. Hän on seurustellut usean vuoden verran, mutta nyt rakkaus on sammumaisillaan naisen osalta. Miehellä on kuitenkin vahvoja tunteita häntä kohtaan, mutta koska suhde on viilenemässä, he eivät enää tunne toisiaan niin hyvin kuin ennen. Kaikesta huolimatta hän välittää naisesta hyvin paljon.

Runo on melko lyhyt ja sen säkeet on muotoiltu aaltoileviksi. Siinä on vain yksi säkeistö, mutta säkeitä on kahdeksan. Runo on tehty lyhyeksi, sillä runon lyyrinen minä on huomannut, ettei mitään ole enää tehtävissä hänen ja hänen rakastettunsa välisen rakkauden eteen. Hän ei halua jaaritella turhia, vaan ilmaisee tunteensa lyhyesti, vankasti ja yksinkertaisesti. Sanavalinnat voivat vaikuttaa monimutkaisilta, mutta kun runon luki moneen kertaan, ne näyttivät minusta erittäin yksinkertaisilta ja selviltä. Mies haluaisi naisen takaisin. Aaltoileva säkeiden muotoilu johtuu siitä, että mies on surullinen, ja hänen ajatuksensa poukkoilevat edestakaisin, koska hän on sekaisin ja eksyksissä.

Surumielisyys näkyy esimerkiksi runon kolmessa ensimmäisessä säkeessä: ”minä rakastan sinua / niinkuin vierasta maata / kalliota ja siltaa”. Mies puhuu rakastetustaan vieraana maana, sillä hän ei tunne tätä enää. Kuitenkin hän sanoo rakastavansa tätä. Niin kuin mekin pelkkien matkaesitteiden perusteella rakastamme jotain maata, vaikkemme ole siellä edes käyneet, rakastaa runon mies naistaan, vaikkei enää tätä kunnolla tunne. ”minä rakastan sinua / -- / kalliota ja siltaa”. Kallio on kova ja vankka, niin myös silta, jos se hyvin rakennetaan. Mies haluaa kyseisellä tavalla kertoa, miten vahvat hänen tunteensa naista kohtaan ovat. Ne eivät helpolla hupene.

Runossa ei ole alku- eikä loppusointuja, eikä siinä käytetä isoja alkukirjaimia, pisteitä tai pilkkuja. Runo on miehen suoraa ajattelua eikä siinä ole selviä taukoja. Runo on sanoja, joita hän haluaisi, mutta ei uskalla tai viitsi enää sanoa rakastetulleen, koska sisimmässään hän tietää vastauksen. Mitään ei ole enää tehtävissä. Runolla ei myöskään ole nimeä, sillä lyyrinen minä pitää asiaa niin henkilökohtaisena. Kuka antaisi nimen ajatuksilleen?

Neljännessä säkeessä käytetään personifikaatiota: ”niinkuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta”. Nainen on ehkä ollut ammatiltaan joku, joka luki paljon. Tällöin mies oli yksinäinen töistä kotiin tultuaan, kun nainen luki. Kuitenkin mies ymmärsi, että se oli naiselle tärkeää, ja nyt kun suhde on viilenemässä, hän osaksi jää kaipaamaan sitä, kun hän vielä sai katsella kaunista rakastettuaan syventyneenä kirjoihinsa.

Säkeet ”minä kävelen sinua kohti maailmassa / ilmakehien alla / kahden valon välistä” kertovat, että mies todella on ymmärtänyt, ettei saa naista enää takaisin. Hän sanoo kävelevänsä. Liikkuminen ei ole epätoivoista juoksemista ja naisen kiinniottamista eikä maassa ryömimistä ja ota minut takaisin-anelua. Hän kävelee naista kohti, rauhallisesti eikä hän halua säikäyttää naista. Hän haluaa puhua tämän kanssa. Mies joutuu pohtimaan vielä kävellessäänkin, onko varmasti viisasta mennä naisen luo nyt, kun kaikki on jo selvää. Hän kulkee ”kahden valon välistä”, sillä hän ei tiedä, kumpi valo on oikea päätös, on- vai ei-valo.

Runon lopussa lyyrinen minä toteaa: ”minun ajatukseni joka on veistetty ja sinua”. Hänen ajatuksensa ovat valmiit ja selvät niin kuin valmis veistos. Lauseessa on kuitenkin pieni aukko: ”-- ja sinua”. Lyyrinen minä ei kerro, mitä hän tällä tarkoittaa, sillä aukko on syntynyt hänen ajatuksensa katkeamisesta. Häntä ehkä rupesi itkettämään, eikä hän saanut sanaa suustaan.

Runo käsittelee epätoivoista rakkautta. Lyyrinen minä on heikko ja haavoittuva, koska on masentunut, mutta hän yrittää kuitenkin esittää vahvaa ja melko hyvinvoivaa, mikä ottaa enemmän voimille. Se ei ole hyväksi kenellekään, ja se näkyy myös runosta. Tunteitaan ei kannata sulkea sisälleen, sillä joskus ne kuitenkin tulevat ulos eikä se välttämättä tapahdu yhtä rauhallisesti kuin runon miehellä.

minä rakastan sinua
                 niin kuin vierasta maata
                                   kalliota ja siltaa

niinkuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta
             minä kävelen sinua kohti maailmassa
          ilmakehien alla
                        kahden valon välistä
minun ajatukseni joka on veistetty ja sinua

Pentti Saarikoski