Hiidenkiviä ja liimaa

Teksti: Kalle Yli-Koski

Koulun äidinkielentunneilla on ankarasti kiellettyä väsätä kirjallisuusanalyysiä sarjakuvasta. Koska Kaluverkon kulttuuritoimitus tuntee vastuunsa tämän väheksytyn taidemuodon vaalimisesta, katsoo se nyt muiden kiireidensä keskellä erittäin aiheelliseksi hieman vätystellä ja valistaa lukijoitaan parista vinkeästä sarjakuvaluomuksesta.

Asterix legioonalaisena

Tämäkin Asterix sijoittuu vuoteen 50 eKr., jolloin Julius Caesarin johtamat roomalaiset ovat ottaneet komentoonsa koko Gallian eli nykyisen Ranskan. Pieni kylällinen voittamattomia gallialaisia pitää kuitenkin Kanaalin rannikolla puoliaan tietäjä Akvavitixin tehtaileman taikajuoman voimalla. Alamittaisen arkkisankarin, Asterixin, aisaparina häärii kylän hidasälyinen ja tukevarakenteinen voimanpesä, hiidenkiviä ympäriinsä selässään muiluttava Obelix. Kaikkihan tämän asetelman tietävät, joten viisas lukija olisi heti alusta loikannut seuraavaan kappaleeseen.

Kuinka ollakaan, Obelix iskee pahanpäiväisesti silmänsä Mimosa-nimiseen blondiin ja yrittää iskeä tätä kukkasilla ja hiidenkivellä. Suru on suuri, kun Obelixille valkenee, että Mimosa on jo kihloissa, ja sulhasta, Tragikomixia, pitäisi kaiken muun hyvän lisäksi vielä lähteä pelastamaan jostain Afrikan ääristä, missä Caesar kötistää vaihteeksi roomalaisia vastustajiaan.

Asterix legioonalaisena kuuluu vielä alkuperäisen tekijäkaksikon, Goscinnyn ja Uderzon, yhteistuotantoihin. Käsikirjoittaja Goscinnyn kuoltua ennen aikojaan 1975 Uderzo on jatkanut piirtämistä ja ottanut harteilleen myös kirjoittamisen, kykenemättä vanhan kumppaninsa saavutuksiin. Goscinnyn virtuoosimainen sanaleikittely ja puujalkahuumori loistavat Asterixin ja Obelixin legioonareissulla totutun komeasti. Irvailun kohteena ovat kapiaiset, 1950- ja 1960-lukujen antiikkispektaakkelit – kuten Ben Hur – ja Rooman valtakunnan alueella asuvat eri kansallisuudet. Egyptiläinen puhekuplat esimerkiksi sisältävät pelkkiä ”hieroglyfejä”.

Toisaalta Asterix legioonalaisena poikkeaa monin tavoin useimmista muista gallialaisseikkailuista, sillä tällä kertaa ei ollenkaan taistella roomalaisia vastaan – tällä kertaa liitytään Rooman armeijaan ja edistytään oikein eliittijoukoksi. Tulee ihan suomalainen purnaaminen ja kuriton sekaaminen mieleen, kun tätä vääkästystä lukee… Ei aivan sarjan terävintä kärkeä, mutta ensiluokkaista sarjakuvaa silti.

Roope-setä: hollantilaisen aarre

Edesmennyt ankkataiteilija Carl Barks (1901–2000) teki 1940–1960-luvuilla Aku Ankasta ja kumppaneista niitä hahmoja, joina heidät tänä päivänä tunnetaan. Vakuuttavimmin Barksin manttelia on niskaansa sovitellut maanmiehensä Keno Don Rosa. Insinöörinä uransa aloittanut amerikkalainen on Barksin taiteen vannoutunut fani, ja ainakin monen suomalaisen mielestä jopa ihailunsa kohdetta kovempi nimi. Don Rosan suurtyö on ollut Roope Ankan 12-osainen elämäntarina ja sen lukuisat ”epäviralliset” sivutarinat. Hän on myös huomattavasti Barksia kronologisempi ja perusteellisempi tekijä.

Tästä kertoo mm. se, että hänen tarinoistaan tuppaa usein muodostumaan moniosaisia sarjoja. Näin on myös Hollantilaisen aarteen kohdalla; se on suoraa jatkoa aiemmalle seikkailulle. Vanha visukinttu ja nuoremmat ankat matkustavat Arizonaan etsimään hollantilaisen aarretta, jonka Roopen kullankaivajakaveri jonnekin osavaltioon lymytti – antoi vieläpä kartan, mutta sen arvo valkeni Roopelle vasta Tupun, Hupun ja Lupun avustuksella vuosikymmeniä myöhemmin. Ja arvaahan sen, että kovettua kohkaamista on taas luvassa.

Humööriä revitään loputtomiin ainakin Akun liimanäpeistä – jotka ovat itse asiassa koko tarinan punainen lanka. Don Rosalla on paha tapa setviä ankkojensa henkilösuhteita liian vakavasti ja latistaa siten tunnelmaa, mutta Hollantilaisen aarre ei sorru tähänkään; sisältääpähän vain hassunhauskaa nälvimistä ja vanhakantaisen kirkasotsaista aarteenetsintää, jes jes jes! Joka ruutu on Don Rosan tyyliin täynnä mielipuolisia yksityiskohtia: tappelevia pikkueläimiä, Mikki Hiiren korvia, aloitusruudussa perinteinen omistuskirjoitus (D.U.C.K.) Barksille… Eittämättä kyseessä on eräs Kenon parhaita töitä.

Don Rosan sarjakuvat ovat ehkä hauskemmin kirjoitettuja ja piirrettyjä kuin Barksin, mutta oikeastaan ne ovat kuitenkin vain erittäin lahjakkaan amatöörin tekoa. Insinöörimäisen Rosan piirrosten yksityiskohtaisuuden kääntöpuolena on lennokkuuden puute, eivätkä hänen tarinansakaan ole aivan Barksin veroisia; niissä on kuitenkin vähän liikaa slapstickia eli vapaasti suomennettuna kaikkinaista remellystä.