Kesäleffojen 2005 Kalukertaus

Kesän 2005 leffatarjonta oli yleisesti ottaen kovasti korkeatasoinen. Kaluverkon kulttuuritoimittaja summaa syksyyn mennessä kertynyttä laadukasta selluloidisatoa – unohtamatta toki säälittävintä floppia.

 Teksti: Kalle "Kristuksen sijainen" Yli-Koski

Maailmojen sota

UFO-Spielberg on täällä taas.

Alati alaviistosta kuvaava Steven Spielberg on yli kolmikymmenvuotisen uransa aikana ehtinyt kerran jos toisenkin ohjaamaan ovia tuntemattomaan aukovaa lapsinäyttelijää. Tämä spielbergismien spielbergismi jää tällä kertaa näkemättä, ja muutenkin Maailmojen sota muistuttaa enemmän jotain Tappajahaita kuin UFO-Spielbergin aiempia kuvauksia ystävällisten alienien ilmestyksistä.

H. G. Wellsin vuonna 1898 ilmestyneeseen romaaniin perustuva Maailmojen sota on katastrofielokuvaksi vallan vinkeä ja lyö kevyesti laudalta esim. tekijänsä edellisen suuronnettomuusspektaakkelin, Jurassic Parkin. Tämän lajityypin leffoissa haaskataan aina aivan liikaa aikaa paperinohuiden henkilöhahmojen esittelemiseen, vaikkeivät he kiinnosta ketään, kun kohta on luvassa räiskettä ja jytinää. Maailmojen sota on poikkeus, joka menee vartissa asiaan ja vyöryttää tapahtumia koko järkevän, alle kahden tunnin pituutensa loppuun asti sortumatta pahemmin myöskään genren toiseen helmasyntiin, jo kuolleiksi luultujen hirviöiden ainaiseen ylösnousemukseen. Hempeilyä on lopussakin sen verran vähänlaisesti, ettei savu ala nousta korvista.

Kaiken muun hyvän lisäksi Maailmojen sota pitäytyy poissa mäntistä tähtilipunheiluttelusta. Myös nykyajan ainoa supervalta on ulkoavaruuden humanistien hyökkäyksen edessä voimaton. Ja kuitenkin, voiton salaisuus on lopulta äärimmäisen yksinkertainen ja looginen.

Batman Begins

Batman oli mielipuoli ja niin poispäin…

Marssiessani elokuvateatteriin olin vakuuttunut, ettei kukaan voi tehdä parempaa lepakkoleffaa kuin Tim Burtonin Batman – paluu vuodelta 1992 oli. Eikä siipiformaatin uusin tuote pakottanut minua muuttamaan mielipidettäni mitenkään. Kelpo toimintapläjäyksen ovat ohjaaja Christopher Nolan ja kumppanit silti luoneet.

Villin gotiikan ja pakkomielteidensä riivaamien pahisten sijaan Batman Begins keskittyy ennen loppukliimaksiaan hakemaan psykologista syvyyttä nahkhiiren itsensä hahmoon, siinä kiitettävästi onnistuen. Bruce Wayne on melkeinpä lihaa ja verta pelkonsa ja kostonhimonsa oikeudenmukaisuuden hyväksi valjastavana rikkaana orpopoikana. Oma suosikkihahmoni lepakkoleffoissa on näyttelijästä riippumatta aina ollut hovimestari Alfred, ja niin tälläkin kertaa; Sir Michael Caine on ensiluokkainen arvokkaan brittifaarin uusimpana inkarnaationa.

Vähän erikoista tosin on se, että tällaisessa leffassa on niin kovasti keskitytty rakentamaan realismia ja pyritty antamaan kuva sarjakuvamaailmasta, joka todella voisi olla olemassa. Todellisuushakuisuus ja yksityiskohtaisuus esim. Batmanin haarniskan synnyn selittämiseksi syö kuitenkin jotain ns. elokuvan taiasta. Eikä tutkiskeleva ote edes säily loppuun asti, vaan tekee lopulta tilaa tuiki tavalliselle toimintaspektaakkelille ja räjähdyksille.

Sin City

Bruce Willis ei kestä katsoa.

Normaalisti sanoisin, ettei tällaisia elokuvia saisi tehdä. Robert Rodriguezin ja Frank Millerin ohjaaman, Millerin sarjakuviin perustuvan Sin Cityn olemassaolon oikeutus perustuu melkein pelkästään seksiin ja varsinkin mielettömään väkivaltaan, eikä moinen dekadenssi nyt ole niin kovin rakentavaa. Mutta perkules, tässä tapauksessa toteutus on niin pohjattoman tyylikäs, ettei ”moraalittomuudesta” voi moittia kuin korkeintaan viran puolesta. Sen viidennen tähtensä elokuva menettää myös siksi, ettei Tarantinon Pulp Fictionin vaikutusta ole kaikin osin, varsinkaan rakenteellisesti, viitsitty kunnolla kätkeä.

Sin City sijoittuu – yllätystekijöiden multihuipentuma soikoon! – Sin Cityyn, jossa pääsee estoitta toteuttamaan suurin piirtein kaikkia ajateltavissa olevia maallisia paheita. Pahikset ovat pahoja, sankarit rosoisia ja muodottomiksi meikattuja, ja siveellisesti suurpiirteisillä naisilla on vähänlaisesti vaatteita päällään. Tämä kaikki on tietenkin yhdentekevää, sillä show’n varastaa digitaalinen teknologia kaikessa loistossaan. Elokuva on korostetun mustavalkoinen – ei mitään turhia harmaan sävyjä – ja hahmot liikkuvat ikään kuin irrallisina sarjakuvaruutujen muodostamalla taustalla. Ei olisi tainnut onnistua vuosikymmen sitten.

Niin, ja raajattoman Elijah Woodin torson syö hänen oma vahtikoiransa. Että sitä mukaa.

Kingdom of Heaven – taivas maan päällä

Spitaalinen kuningas Balduin olisi suoraan sanoen ollut paljon

kiinnostavampi päähenkilö.

Kaipa se on tuo Bloomin Orlando jonkinmoinen laadun tae. Näkemistäni elokuvistaan hän on kyennyt säälliseen roolisuoritukseen yhdessä ainoassa – ei Pirates of the Caribbeanissa, jonka menin hetkellisessä mielenhäiriössä armaan verkkolehtemme sivuilla taannoin taivaisiin kehumaan. Yleisesti ottaen Bloom ei harrasta muutenkaan kovin hyvissä elokuvissa esiintymistä. Rimanalituskimara jatkuu Sir Ridley Scottin ristiretkispektaakkelilla Kingdom of Heaven – taivas maan päällä, joka ei ole yhtään mistään kotoisin. Bloomin hahmossa ja esityksessä ei ole niin minkäänmoista tarttumapintaa, vaan päinvastoin ritari Balian on lähinnä ärsyttävän kaikkitietävä, jollain ihmeen konstilla kovasti materialistisen maailmankatsomuksen sydänkeskiajalla omaksunut maailmanparantaja. On lähinnä typerää syyttää tällaista elokuvaa uskonsodan lietsomisesta, kun sen viljelemä käsitys kristinuskosta on niin raadollinen kuin on.

Eniten harmittaa se, että tässä visuaalisesti hurjan komeassa elokuvassa vilahtelee hahmoja ja ideoita, joita lypsämällä siitä olisi saanut lähemmäs Gladiaattorin veroisen sirkuksen. Spitaaliseen kuningas Balduiniin pureutuminen olisi ainakin äkkiseltään ajatellen sisältänyt värkkejä paljon enempään kuin epäsympaattisen Balianin urhokkuuden turhanaikainen alleviivaaminen.