Taru Sormusten Herrasta: Kuninkaan paluu

Teksti: Kalle Yli-Koski

Ohjaus: Peter Jackson Käsikirjoitus: Fran Walsh, Philippa Boyens, Peter Jackson Tuottajat: Peter Jackson, Fran Walsh, Barrie M. Osborne Kuvaus: Andrew Lesnie Pääosissa: Elijah Wood (Frodo Reppuli), Ian McKellen (Gandalf Valkoinen), Viggo Mortensen (Aragorn), Sean Astin (Samvais Gamgi), Billy Boyd (Pippin), Dominic Monaghan (Merri), Orlando Bloom (Legolas Viherlehti), John Rhys-Davies (Gimli), Andy Serkis (Klonkku), Miranda Otto (Eowyn), Bernard Hill (Théoden), John Noble (Denethor), David Wenham (Faramir), Liv Tyler (Arwen), Hugo Weaving (Elrond), Cate Blanchett (Galadriel)

Jotain pääsylipun hinnalla sentään saa

 Oxfordin yliopiston kielitieteen professori J. R. R. Tolkien (1892-1973) tuli akateemisen uransa ohessa luoneeksi oman fantasiamaailman, Keski-Maan, jonne sijoittuivat myös hänen romaaninsa Hobitti eli sinne ja takaisin sekä kolmena osana julkaistu Taru Sormusten Herrasta. Tolkienin varsinainen pääteos ei kuitenkaan ole kumpikaan näistä, vaan lähes koko Keski-Maan historian kattava eepos, Silmarillion, jota hän ei eläessään saanut valmiiksi ja jonka hänen poikansa Christopher Tolkien viimeisteli isänsä kuoleman jälkeen.

Erinäisten välivaiheiden kautta Sormusten herran elokuvaoikeudet päätyivät Ö-luokan kauhuleffoja siihen saakka väsänneelle uusiseelantilaisohjaaja Peter Jacksonille. Hän on nyt vyöryttänyt sormusspektaakkelinsa kolmena peräkkäisenä jouluna maailman valkokankaille ja saanut sellaisia liikanimiä kuin ´´Hollywoodin suurin visionääri´´ ja ´´Tolkienin manttelinperijä´´. Ensimmäinen osa, Sormuksen ritarit, noudatteli vielä melko tarkasti kirjan kulkua - ehkä siksi, ettei siinä alun perinkään ollut yhtään suurta taistelua, jonka ympärille elokuva olisi voitu rakentaa - ja on ehdottomasti trilogian paras osa.

Viimevuotinen Kaksi tornia alkoi jo olla Jacksonin itse keksimää ja tämä kehitys huipentuu Kuninkaan paluussa. Taru Sormusten Herrasta ei ole Tolkienin kirjoistakaan paras, mutta nyt siitä on tehty vain idioottimainen, joskin silmiä hivelevän komea sotakuvaus. Tämä saattaa olla hyväkin, koska Jackson on luokattoman surkea henkilöohjaaja, ja draama olisi vain latistanut tekelettä. Tärkeintä hänelle on ollut mahdollisuus tehdä elokuvahistorian huikein taistelukohtaus.

 Kuninkaan paluu lähtee liikkeelle takaumana, jossa kaverukset Sméagol ja Déagol ovat kalastamassa suunnilleen Hyypänjoen levyisellä Suurella Virralla. Déagol putoaa veteen ja noukkii pohjamudista mukaansa siellä hyvän aikaa lymyilleen Valtasormuksen. Sméagol ihastuu sormukseen ensisilmäyksellä ja kuristaa kaverinsa, mutta riutuu saaliinsa vaikutuksesta heroinistia - tai rokkitähteä - muistuttavaksi Klonkuksi. Kuninkaan paluu ei Sormuksen matkalla juurikaan mässäile, Klonkun, Frodon ja Samin välille vain rakennetaan kolmiodraamaa ja esitellään tehostefirma Weta Digitalin hämähäkkiaikaansaannoksia.

Olennaista on taistelu Gondorin Valkoisen Kaupungin, Minas Tirithin, kohtalosta. Yhteenottoon valmistautuminen on tunnelmaltaan tiivis ja enimmäkseen ihan viihdyttävä. Itse taistelu kestää vajaan tunnin, joskin sen väliin leikataan Frodo-kohtauksia. Taistelu Pelennorin kentillä on Kuninkaan paluun suvereeni kohokohta. Sen jälkeen Sormuksen matka tuhottavaksi Tuomiovuorelle on mukana vain siksi, että elokuvaa ylipäätään voisi naama peruslukemilla väittää Tolkien-filmatisoinniksi. Kirjan pitkä epilogi on typistetty muutamaan kohtaukseen, joista varsinkin Frodon herääminen on korniudessaan pitkän aikavälin pohjanoteeraus.

 Näyttelijöistä maininnan ansaitsevat ennen kaikkea Ian McKellen ja Sean Astin, jotka todella ruumiillistavat kirjan Gandalfin ja Samin. John Noble ja Bernard Hill osaavat myös asiansa, vaikka heidän hahmojaan onkin elokuvaan muuteltu hienovaraisen härskisti. Muuten näyttelijäkaarti joutuu lähinnä taistelemaan, ja sillähän ei ammattitaitoa voi juuri mitata. Paarialuokkaan kuuluvat edelleen teini-idolit Dominic Monaghan, Billy Boyd, Orlando Bloom ja yli-inhimillisen yksi-ilmeinen Elijah Wood.

 Jacksonin Sormusten herra -elokuvissa ärsyttävintä on ohjaajan hermoja repivän alleviivaava tyyli. Loputtomat hidastukset ja siviilien pelon ja epätoivon pitkäpiimäinen kuvaaminen (Tolkienin alkutekstissä naiset ja lapset oli evakuoitu kauas pois sodan jaloista) pistävät jatkuvasti silmään, samoin ilmaisuskaalan rajoittuneisuus. Jos jossain paikassa on pelottavaa, sitä ei voi kuvata millään muulla kuin tappelulla (Aragornin matka Kuolleiden Kulkuteille). Sama pätee tulehtuneisiin ihmissuhteisiin (Gandalf vs. Denethor).

Loppulausumana voidaan todeta, että Kuninkaan paluu on teineille tehtyä rahastusta pahimmillaan.