|
|
|
|
"Kun loppumattomaan lumeen hautautui pikkuveli”Teksti: Hanna Kallio-Kokko Vuonna 1944–1945 käytiin Suomen Lapissa suomalaisten ja saksalaisten välillä sota, lapinsota. Suomalaiset ahdistivat saksalaisia etelästä päin ja saksalaiset kaikkosivat hitaasti kohti pohjoista. Saksalaiset käyttivät niin sanottua poltetun maan taktiikkaa. Perääntyessään he räjäyttivät sillat ja tierummut sekä polttivat talot estääkseen suomalaisten etenemistä vaikeakulkuisessa Lapissa. Runossaan ”Lumessakahlaajat” (2002) Jarkko Martikainen kertoo sodan tapahtumista saksalaissotilaan näkökulmasta. Runo on paremmin tunnettu yhtyeen Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauksen esittämänä hittikappaleena. Tämä kyseinen yhtye on laulanut ja tehnyt lauluja myös saksaksi, mikä saikin minut miettimään runon lyyristä minää saksalaisena sotilaana, joka näki ystäviensä kuolevan ja pelkäsi myös oman henkensä puolesta. Näin monen vuoden jälkeenkin Martikainen onnistui luomaan runoonsa sen haikean ja mustan tunnelman, mikä meille jälkipolville on hyvä tietää yrittäessämme ymmärtää tuon ajan tapahtumia. Minun mielenkiintoni tässä runossa herätti se, että minun isoisäni on myös ollut osana Lapinsotaa. Runo auttoi minua ymmärtämään isoisäni ajatuksia hänen sanoessaan: ”Kun elävänä pois sieltä pääsin, koskaan en mene takaisin.” Eikä hän koskaan enää käynytkään Oulua pohjoisempana. Runo myös käytti minuun vetoavaa kaunista kieltä mikä sai mielenkiintoni heräämään jo ensimmäisellä kuuntelukerralla. Erilaiset personifikaatiot kuten ”uinuvan maan” ja ”taivaan verenpunasta” auttavat lukijaa luomaan oman, ehkä vähän melankolisenkin mielikuvan tapahtumista. Runo on vapaamittainen, se ei sisällä toistuvia loppusointuja, eikä mitään hienoja melodioita, vaan on aiheeseen sopiva, tavallinen ja pelkistetty. Erilaisilla vertauksilla kuten ”kuoleman pataljoonat” sekä ”maisema kuin lakana” on myös onnistuttu luomaan runoon oikeanlaista vaikutelmaa karusta luonnosta ja sodasta. Runossa ei ole käytetty pisteitä, mikä auttaa mielikuvien muodostamisessa. Jos runossa olisi käytetty pisteitä, olisi se vähentänyt mielikuvien syntymistä, koska jokin kuva olisi jäänyt juuri tietynlaiseksi. Juuri erilaisten mielikuvien syntyminen on tärkeää tällaisessa runossa. Tässä runossa pystyinkin koko ajan kehittämään omaa mielikuvaani runon edetessä. Ensimmäisessä säkeistössä lyyrinen minä kertoo siitä, kuinka he hitaasti joutuivat perääntymään ja tuhoamaan kaiken. Säe ”ajoi hiljaisen, harmaan kulkueemme/ lumeen kahlaamaan” kertoo, kuinka aikuisetkin miehet pelkäsivät kuolemaa, ja siksi kaikki olivat niin hiljaa. Sanalla kahlata on hyvin kuvattu vaikeita oloja, jotka varmasti saivat miehen kuin miehen menettämään malttinsa. Sota oli julmaa, eikä siinä ollut varaa myötätunnolle: ”Oli miehen jokaisen poltettava/ oma talonsa” kuvaa myös sitä, kuinka sotilaat polttivat senkin omaisuuden, johon olivat kerinneet lyhyessä ajassa kiintymään. Se kuvaa myös sitä kuinka paluuta takaisin etelään ei enää olisi. Lyyrinen minä tunsi myös myötätuntoa suomalaisia kohtaan polttaessaan heidän kotinsa ja muistonsa. Toisessa säkeistössä sotilas on todella pelokas. ”Kun loppumattomaan lumeen/ Hautautui pikkuveli” vain lisää runossa olevaa tuskaa. Sotilas näki monien ystäviensä kuolevan. Sodassa saattoi olla mukana monia samaan perheeseen kuuluvia miehiä, joiden mahdollinen poismeno varmasti lisäsi entisestään sodan kovaa taakkaa. Fyysiset haasteet sekä henkinen taakka tekevät lyyrisen minän olotilan lähes sietämättömäksi: ”Taivaan verenpunasta kuvastui/ se naurava pyöveli.” Tämä kuolemaan viittaava allegorinen vertaus kertoo siitä, kuinka sotilaat alkavat olla väsyneitä ja tietävät, että heillä on kiire paeta. Heillä on tunne, että elämä on vain kuolemaa, mitä hyvin kuvaa runon melankolinen ja raskas eteneminen. Viimeisessä säkeistössä runon lyyrinen minä tietää lopun olevan tulossa. ”Kuoleman pataljoonat kulkee takana,” liian monia on jo kuollut ja suomalaiset lähestyvät koko ajan. Runosta voi aistia pientä paniikkia. Saksalaissotilas on todella pelokas. Säe ”Meidän leirimme täytyy muuttaa uudelleen/ Joko rajan yli tai taivaaseen” on omalla tavallaan eufemismi. Runon lyyrinen minä kuvaa sitä, kuinka heidän on tullut aika valita: heidän tulisi antautua tai kuolla. Tässä viimeisessä säkeessä saksalaissotilas ymmärtää ensimmäisen kerran, että on tullut viemään osan meidän suomalaisten kotia: "Kuoleman pataljoonat kulkee takana." Suomalainen sisu on tunnettua myös runon lyyriselle minälle, joka tietää, että jääminen tietäisi kuolemaa: "Joko rajan yli tai taivaaseen." Tälläkin
hetkellä jossain maailman kolkassa käydään sotaa. Viattomia ihmisiä kuolee
valtionvirkamiesten tahdosta, rahanhimon vuoksi tai pelkästä kostosta. Täällä
meillä Suomessa sodat ovat vieläkin osa jokapäiväistä elämäämme, vaikka
viimeisestä sodasta onkin kulunut aikaa lähes 60 vuotta. Martikaisen runo "Lumessakahlaajat"
olisi minun mielestäni hyvä runo luettavaksi kaikille. Se on kaunis kertomus
ihmisestä, joka tekee sitä likaista työtä mitä joku toinen käskee tekemään.
Lapinsota tappoi liian monta hyvää miestä, jotka eivät olleet vielä valmiita
kuolemaan. Se päättyi lopullisesti, kun saksalaissotilaat poistuivat Suomen
käsivarresta vuonna 1945 ”Joko rajan yli tai taivaaseen.
|
|
Päivitetty 11.03.2007
|