Teksti: Kalle Yli-Koski

Olli Heikkosen toinen runokokoelma pohtii ihmisen suhdetta maahan tai luontoon yleensä ja päinvastoin. Urbaani ihminen kaipaa kivitaloerämaan, stressaavan elämänrytmin ja sosiaalisen teennäisyyden vastapainoksi jotain aitoa ja pysyvää, joka löytyy luonnosta. Sinänsä mielenkiintoista on, että Kontiolahdella syntynyt Heikkonen itse on kuitenkin asettunut asumaan Helsinkiin.

Kaupunki esiintyy hänen runoissaan paikkana, jossa pinnallisen biletyksen vastapainona on silloin tällöin olemassaolostaan muistuttava ja ihmiselon ihanuuteen ja kurjuuteen mukaan tunkeva maa. Sen voi löytää esimerkiksi rantahiekalta, ja musiikiksi se muuttuu myrskyn hakatessa aaltoja kallioihin. Toisinaan maata taas joutuu etsimään maailman ääristä asti - turhaan - ja toisille se on pelkkää teollisuutta. Maan välityksellä tapahtuu Heikkosen runoissa myös jonkinlaista sielunvallusta entisiin elämiin.

Maa itse ei suhtaudu ihmiseen järin myötämielisesti, vaan on epäluuloinen ja vihainen. Ihminen poraa öljyä, kaivaa mineraaleja, saastuttaa ja pyrkii ulottamaan toimintansa toisillekin planeetoille. Toisaalta ainakin runojen lyyrinen minä suorastaan hakeutuu luonnonvoimien armoille vaikka valaan vatsaan asti.

Heikkosen sanailut eivät ole runoiksikaan aivan helpointa luettavaa; ne pelaavat tunnelmilla eivätkä kerro suoraan oikeastaan mitään. Yksittäisinä runoina niiden sisällöstä olisi vielä vaikeampi saada käsitystä. Heikkonen käsittelee lähinnä yhtä teemaa, monta kertaa samasta näkökulmasta ja samalla tunnelmalla, vain eri sanoilla.