Kielitaitoinen Suomen kansa

Teksti: Hanna Jokimäki

Luulenpa, että kaikki nuoret – jos saisivat päättää – mielellään osaisivat puhua kaikkia maailman kieliä, kunhan niitä ei erikseen tarvitsisi opetella. Mielipuolisiksi väitän niitä, joille yksi kieli, oma äidinkieli, riittää.

Sen lisäksi, että on hauskaa taivutella suunsa sisältöä mitä erilaisimpien äännähdysten aikaansaamiseksi, kielten osaaminen on sisäänpääsylippu toisen ihmisen maailmaan, ajatuksiin ja kulttuuriin. Uskon, että ilman yhteistä kieltä kaksi ihmistä eivät voi täydellisesti ymmärtää toisiaan.

Suomalaisten tiedetään osaavan hyvin kieliä. Monet nuoret lukevat pakollisten englannin ja ruotsin lisäksi saksaa, ranskaa, latinaa, italiaa, venäjää tai mitä vain mahdollisuuksiensa mukaan voivat. Tähän on useita syitä, mutta kaiken taustalla häilyy oman maamme pienuus ja syrjäisyys kartalla, sekä kielemme vaikeus. Suomenkieltä eivät juurikaan osaa muut kuin me suomalaiset itse, ja mikä pahinta, eivät meistäkään kaikki. Sen vuoksi meidät onkin suorastaan pakotettu opettelemaan muita kieliä, jos haluamme olla osa maapallon väestöä, emmekä erillinen pieni kansa maailman laidalla.

Väitän, että kielitaitoinen saa helpommin työpaikan kuin kielitaidoton, tai ainakin paremman. Tämähän näkyy jo työpaikkailmoituksissa, joissa hakijalta vaaditaan lähes aina vähintään hyvää englanninkielen osaamista. En usko, että esimerkiksi Yhdysvalloissa vaaditaan vastaavaa. Muun muassa Suomeen tulevat vaihto-oppilaat jaksavat aina ihmetellä tehokasta kieltenopiskeluamme, ja varsinkin sitä, kuinka nopeasti opimme.

Niin työmarkkinoilla kuin muuallakin kielitaito tuo tietynlaista valtaa. On hauskaa voida puhua vieraskielisen ihmisen kanssa, esimerkiksi jos on ulkomailla ja seurueen ainut kielitaitoinen henkilö. Voi jutella paikallisten kanssa, kun muut voivat vain arvailla, mistä mahdatte puhua. Saa syvemmin tietoa maan kulttuurista, kun toiset voivat vain lukea siitä matkaoppaista.

Itselläni on paljon ulkomailla asuvia sukulaisia, joista osa aina joskus vierailee Suomessa. Kerran olen jopa itse päässyt vierailemaan heidän kotimaissaan. Suomalaisjuuristaan huolimatta vain harva heistä taitaa suomenkielen, joten on osattava englantia voidakseen jutella heidän kanssaan. Olen onnellinen, että asun Suomessa, jossa kieltenopetus on tehokasta. Ilman sitä olisin jäänyt paitsi monista hauskoista keskusteluista näiden sukulaisteni kanssa. Säälin isääni, jolle kielitaidottomana pitää jälkeenpäin tulkata käytyjä keskusteluja.

Kaikkein parasta, mitä kielitaito on minulle antanut, ovat olleet kirjekaverit eri puolilta maailmaa: Italiasta, Kanadasta, Ugandasta, Jordaniasta, Hollannista ja Yhdysvalloista. Vasta heidän kirjeistään olen ymmärtänyt, kuinka erilaisia paikkoja maailmassa on. On äärettömän mielenkiintoista lukea kirjeistä toisen kansan tavoista ja arjesta, ja kuvitella, millaista olisi itse asua toisessa maassa. Kulttuurien erilaisuudesta huolimatta esimerkiksi huumori voi kuitenkin olla samanlaista.

En pysty kuvittelemaan, milloin kielten osaaminen olisi huono asia. Ehkä suomalaiselle nuorelle on suurempi houkutus muuttaa ulkomaille, kun tietää, että tulisi kielen kanssa pärjäämään, mutta toisaalta Suomi ei pysyisi pystyssä ilman kieltenosaamista, koska meidän on pakko tehdä yhteistyötä muiden maiden kanssa. Millainen maailma olisikaan, jos kaikki kansat puhuisivat vain omaa kieltänsä? Maat eivät kävisi kauppaa keskenään ja kaikkien täytyisi pärjätä omilla luonnonvaroillaan ja mahdollisuuksillaan. Sotia olisi enemmän, kun emme ymmärtäisi toisiamme.

Uskon, että suurin osa suomalaisista nuorista ymmärtää kielitaidon merkityksen ja osaa arvostaa mahdollisuutta opiskella kieliä. Mitä enemmän niitä osaa, ja mitä paremmin niitä puhuu ja uskaltaa käyttää: sitä laajemmin koko maailma on avoinna.