Mikä on tv-väkivallan syy?

Viime vuosien aikana on ollut kiihkeää keskustelua siitä, kuinka vähänkin tavallista rankemmat  ohjelmat ja elokuvat tai erilaiset tietokonepelit tekisivät lapsista aggressiivisia. Lapset katsovat televisiosta esimerkiksi Salattuja elämiä, jossa Aamu riepottelee Katria hiuksista, ja seuraavana päivänä tämä edellisillan kohtaus televisiosta toistuu naapurin Villen kanssa. Sen jälkeen vanhemmat syyttävät TV:n antia tapahtuneesta.

Lapsettomana minun on oikeastaan turha puhuakaan mitään: meillä kotona on kuitenkin opetettu, ettei saa sotkea faktaa ja fiktiota keskenään. Televisiossa voi tapahtua oikeastaan mitä vain, eikä se ole aina totta. Lapsena en juuri edes katsonut mitään Tao Taoa hurjempaa, koska pelkäsin yli kaiken Rölliä. Vanhempien pitäisi siis olla vierittämättä syytä muiden niskaan.

Televisiokanavathan sijoittavat kaikki toiminta- ja rikossarjat myöhäisiltaan ja iltayhdeksän jälkeen. Kaikki xenat ja buffyt on aikoja sitten siirretty maksullisille kanaville, Pokémonia ja muita sen kaltaisia sen sijaan ihmettelen. Vanhempien pitäisi keskittyä lapsiinsa hieman paremmin, jos antavat pienten lastensa katsella televisiota vielä siihen aikaan, ja vielä sarjoja, joiden tietävät aiheuttavan epämiellyttäviä välikohtauksia ja tunnekuohuja jälkeenpäin.

Tuskinpa televisiokanavat turhaan ilmoittavat elokuvia tai tv-sarjoja merkillä K!  Joitakin rajoja pitäisi noudattaa, etteivät ihan ala-asteikäiset katselisi Psychoa tai vastaavia. Mutteivät kai ikärajat niin tarkkoja ole, ettei 14-vuotias voisi katsoa yli 15-vuotiaille suositeltua elokuvaa. Tietysti olisi parempi, jos vanhemmat olisivat tietoisia lastensa lempisarjoista ja –elokuvista. Pornoleffat ovat aivan toinen asia, niihin ikärajat todellakin pätevät.

Minä ja kaltaiseni, tarpeeksi vanhat, katselemme kaiken maailman räiskintäleffoja, jotka on tehty verta, luita ja hampaita –periaatteella. Jos nuori tapittaa kaiken aikaa toimintaelokuvia ja alkaa väkertää suklaapatukasta pommia kuin McGyver ikään, se ei ole enää kovin tervettä. Tässä taannoin oli juttua saksalaispojasta, joka Screamit ulkoa osattuaan puukotti erästä tyttöä mahdottoman suurella leipäveitsellä, kuten teinikauhuelokuvassa juuri tapahtui. Oliko pojalla jopa Scream –naamari, sitä en tarkalleen muista, mutta tapaus sai kuitenkin miettimään asioita.

Vielä enemmän mietin sitä, kun saman tapauksen yhteydessä julistettiin Scream –elokuvat pannaan kyseisessä maassa.. Oliko poika ottanut turhan tosissaan Scream- murhaajan, Billy Loomisin, sanat ”Movies don´t make psychos, movies make psychos more creative.”? Pitäisikö siis brittisarja Rimakauhua ja rakkauttakin lopettaa, jos joku lemmestä riutuva mies laulaisi serenadia naiselleen tämän ikkunan alla ruusu takapuolessa? Joka tapauksessa, kyllähän jokaisen ihmisen iästä riippumatta pitäisi tietää raja toden ja tarun välillä.

Hanna Ikkeläjärvi