Kiduttava vai omistava rakkaus?

Teksti: Suvi Kähärä

Kun luin Arja Tiaisen runon kokoelmasta ”Saatanan tytär”, näin edessäni itseni vuosia sitten. Runon lyyrinen minä kertoo katkeralla äänellä, kuinka ihanaa onkaan olla ilman rakkautta. Lyyrinen minä pitää rakkautta negatiivisena asiana. Hänen mielestään rakkaus on kiduttavaa ja uuvuttavaa, kärsimystä suorastaan. Rakastuneena ei voi olla oma itsensä. Tätä mieltä minä itsekin olin nuorempana. Ajattelin selviäväni paremmin ilman rakkautta, joka vain rajoittaa elämää liikaa. Rakkaus on turhaa, eikä siinä ole edes järkeä. Hyvät puolet eivät missään tapauksessa peittäisi huonoja puolia. Ehkä tämä oli vain jonkinlaista kapinointia.

Aki Luostarinen taas kuvaa runossaan omistavaa rakkautta. ”Minä tatuoin ihoosi nimen / kenelle kuulut.” Lyyrinen minä tahtoo omistaa rakkaansa kokonaan. Hän tahtoo rakkauden kohteen sekä muiden ihmisten näkevän kenen ”omaisuutta” rakkauden kohde on. Lyyrinen minä puhuu kuitenkin kokemuksen äänellä: ”Sillä turhan usein / olen kirjoittanut nimeni sumuun.” Omasta mielestäni rakkaus ei saisi olla toisen omistamista. Rakkaus on kahden kauppa. Jos toinen ei oikeasti ole kiinnostunut, ei toinen osapuoli saisi pakottaa häntä mihinkään. Jos minä saisin päättää, kukaan ei saisi ”tatuoida omaa nimeään toiseen”. Eihän sydäntä voi käskeä.

Luostarinen käyttää runossaan alkusointuja. ”Minä maalaan mielesi tauluun / väkevin värein.” Alkusoinnut tuovat runoon ryhdikkyyttä, ja ne saavat lyyrisen minän kuulostamaan päättäväisemmältä. Runon päättäväisyyttä lisää myös pisteiden käyttö. Todetaan asian olevan niin kuin se on, jätetään pois turhat epävarmuudet. Lyyrinen minä selvästi tietää, mitä tekee tulevaisuudessa. Rakkaudessa tarvittavaa varmuutta ja rohkeutta lyyriseltä minältä löytyy. Lyyrinen minä kiirehtii mielestäni liikaa. Hän toteaa olleensa liian kauan yksin. Yleensä, jos on liian kiire, ei ehdi harkita asioita tarpeeksi. Syöksytään vain suin päin eteenpäin. Pitäisiköhän hänen pysähtyä hetkeksi harkitsemaan, ettei joudu katumaan? Hyväähän kannattaa odottaa.

Runojen tunnelmat ovat hyvin erilaisia. Luostarisen runossa puhuu selvästi aikuisempi lyyrinen minä. Hän on jo nähnyt maailmaa, ja hänellä on perustelut suunnitelmilleen. Luostarisen runo on jaettu selvästi säkeistöihin. Ensimmäisessä säkeistössä kerrotaan, mitä lyyrinen minä on suunnitellut tekevänsä, ja toisessa säkeistössä kerrotaan, miksi. Hän puhuu rauhallisen varmasti. Tiaisen runoa taas ei ole jaettu säkeistöihin. Koska runo on vain lauseita toisen jälkeen, eikä muodostu selkeitä kokonaisuuksia, runo alkaa kuulostaa teini-ikäisen tytön hetkelliseltä mielipiteeltä. Varmasti kertojan mielipide muuttuu hänen kasvaessaan aikuiseksi tai viimeistään silloin, kun hän löytää elämänsä rakkauden.

”Tästä eteenpäin / osaan / kyllä / pitää varani.”, kerrotaan Tiaisen runon lopussa. Runon asettelussa käytetään typografiaa. Sanat menevät ikään kuin portaina alaspäin. Myös Tiaisen runon lyyrinen minä on päättäväinen. Voin hyvin kuvitella kapinoivan teinitytön astuvan rappusten viimeiset portaat alas sanoen yhden sanan jokaisella askeleella, jokaisella portaalla: ”Tästä eteenpäin osaan kyllä pitää varani!” Runossa käytetään paljon huutomerkkejä. Teinityttö ilmaisee tunteensa selkeästi ja nopealla rytmillä. Huutomerkit ja nopeus korostavat hänen varmuuttaan, mutta toisaalta epävarmuutta. Ehkä hän vain huutaa suljetuin korvin omia uskomuksiaan, eikä edes uskalla ajatella muita vaihtoehtoja. Hän on päättänyt, että asia on näin ja aikoo pitää kannastaan kiinni kynsin ja hampain. Mielestäni hänen tulisi vielä harkita asiaa ja katsoa ympärilleen. Tiedän kyllä omasta kokemuksesta, että jos päättää jotain tarpeeksi lujasti, on hyvin vaikea muuttaa asennettaan enää myöhemmin. Juuri siksi tahtoisin kehottaa runon minää harkitsemaan. Eihän elämästä koskaan tiedä.

Runon lyyrinen minä on ollut hyvin rakastunut, mutta ilman vastarakkautta. Siksi hän on sanoutunut irti kaikesta rakkauteen liittyvästä ja alkanut vihata rakkautta. Alas rakkaus! Uskon kuitenkin, että lyyrinen minä teeskentelee itselleen ja muille. Hän uskottelee vihaavansa rakkautta, vaikka oikeasti hän on korviaan myöten rakastunut ja rakentelee linnoja pilviin.

Luostarisen ja Tiaisen runojen rakkauskäsitykset poikkeavat toisistaan, mutta eivät loppujen lopuksi kovin paljon. Luostarisen runossa se on toisen omistamista ja tietoa siitä, kenen oma on. Tiaisen runossa rakkaus on kiduttavaa ja odottavaa, mutta toisaalta se on myös rajoittavaa. Ehkä se on rajoittavaa juuri sellaisen näkökulmasta, joka on tuntenut itsensä toisen omaisuudeksi, eikä ole saanut olla oma itsensä. Rakkaus saattaa tuntua vain kahleilta, kuten Tiaisen runossa, jos toinen osapuoli käyttäytyy liian omistavasti. Rakastuneen pitäisi ottaa huomioon myös toisen osapuolen tunteet.

Mielestäni kummankaan runon käsitys rakkaudesta ei ole lähellä omaa käsitystäni. Luostarisen runossa on kiire päästä omistamaan joku. Tiaisen runossa taas rakastuminen on kuin rangaistus. Tiaisen runossa toisaalta kuvataan rakkautta myös uuvuttavana lässytyksenä. Tämä on mielestäni osittain totta. Rakkaus saattaa olla uuvuttavaa lässyttämistä, mutta positiivisessa mielessä! Jos on oikeasti rakastunut, ei edes huomaa rakkauden negatiivisia puolia. Näkee vain sen lukuisat hyvät puolet.

Rakkaus on jotain sanoinkuvaamatonta. Sitä ei voi ymmärtää sellainen, joka ei ole koskaan rakastunut. Mitä rakkaus sitten on? Henkilö, joka ei ole koskaan rakastanut, ei tiedä. Jos hän kysyisi sitä minulta, en osaisi vastata.