Mihin yksinäisyyttä tarvitaan?

Teksti: Laura Rintala

Herään aamulla varhain herätyskellon ilkeään pirinään. Pukeutuessani huomaan pienen kiven kengässäni, mutta en jaksa ottaa sitä pois. Väsyneenä suuntaan kulkuni kohti bussipysäkkiä, minne on jo kerääntynyt liuta muitakin väsyneitä ja ärtyneitä kaupunkilaisia. Täpötäydessä linja-autossa kohtaan vain kyllästyneitä ja mulkoilevia katseita. Pomo on selvästikin noussut aamulla väärällä jalalla sängystä ylös, ja kaiken lisäksi työpaikan kahviautomaatti on rikki. Istun koko päivän tietokoneeni ääressä ja tunnustelen varpaillani kengässä olevaa kiveä. Työpäivän päättyminen ja toimistosta ulos astuminen tuntuu tavallista ihanammalta.

Kävelen tiellä autojen keskellä pienen kiven porautuessa jalanpohjaani. Olen metelin ja pakokaasujen ympäröimä. Silmiäni kirvelee ja kurkkuani kutittaa. Minun on etsittävä jokin rauhallisempi paikka! Istuudun puistonpenkille. Vieressäni istuu nainen, joka tiuskii maassa leikkivälle pojalle. Ohitse kulkee tuimannäköisiä ihmisiä. Tiedän näyttäväni itse juuri samalta. Vanha nainen vetää ärtyisenä perässään koiraa, joka haluaisi pysähtyä hetkeksi haistelemaan puunjuurta. Koira murisee hiukan. Nuori mies huutaa vihaisena matkapuhelimeensa ja vastakkaisella penkillä istuvat kaksi nuorta tyttöä kertovat toisilleen ilkeyksiä tuttavistaan.

Ihmiset tahtovat itselleen kaikenlaista, muista välittämättä. He haluavat vaatteita, autoja ja taloja. He haluavat rahaa. Minä puolestani en kaipaa muuta kuin hetken yksinäisyyttä. Meteli käy yhä sietämättömämmäksi, ja kenkääni joutunut pieni kivi yhä terävämmäksi. Suljen silmäni, laitan kuulokkeet korvilleni ja väännän äänenvoimakkuuden lähes täydelle teholle. Mies laulaa yksinäisyydestä. Hymy hiipii huulilleni ja päästän ajatukseni lentelemään vapaina. Autuutta ei kuitenkaan kestä kovin kauaa. Saan pian lähellä pelaavien poikien jalkapallon sääreeni ja päätän lähteä liikkeelle.

Joskus tulee hetkiä, jolloin pelkkä tieto siitä, että ihmisiä on lähettyvillä, alkaa ahdistaa. Mieleni tekee huutaa. Haluan huutaa koko maailmalle, että antakaa minun olla rauhassa! En halua kuulla kenenkään valitusta, en halua nähdä kenenkään tympääntynyttä naamaa. Seisahdun, tungen sormet korviini ja puristan silmäni tiukasti kiinni. Samassa vanha nainen koputtaa minua olkapäähän ja huomauttaa, ettei keskelle tietä sovi niin vain pysähtyä tukkimaan liikennettä.

Miten haluaisikaan olla lintu! Miten tahtoisinkaan lentää ylväässä yksinäisyydessäni koko kaupungin yläpuolella. Nauraisin ihmisten kiireelle ja nauttisin omasta vapaudestani. Nauraisin pienille kiville, jotka ovat vankeina ihmisten kengissä. Toisaalta, torin laidalla parveilevat pulut eivät näytä kovinkaan vapailta ja yksinäisiltä. Ne oikein hakeutuvat ihmisten seuraan, saadakseen vaaleaa, pehmeää pullaa suoraan kädestä. 

Vaihdan tasaisen katukivetyksen kuoppaiseen, puunjuurten verhoamaan metsäpolkuun. Vedän raitista kevätilmaa keuhkoihini ja kuuntelen hiljaisuutta. Miten kiitollinen olenkaan hetkistä, jotka saan viettää yksinäisyydessä! Nautin suunnattomasti istumisesta suuren kiven päällä keskellä metsää. Tämä on minun tapani irrottautua arjen kiireestä ja ladata akkujani, jotta kestäisin taas ihmisten sokeuden ja itsekkyyden aiheuttamat väsyttävät ongelmat.

Annan ajatusteni lentää vapaasti, ja mieleeni tulee monta asiaa, joita olen useiden päivien ajan yrittänyt muistella. Ilman yksinäisyyttä en saisi kunnolla ajateltua. Ennen kaikkea mieleeni tulee hyviä asioita. Kaikki negatiivinen on jäänyt jonnekin kauas, kaupungin halkeilevan asfaltin rakoihin.

Kun hymy ja huolettomuus ovat vähitellen palanneet olemukseeni, huomaan ympärilläni olevan metsän kuhisevan elämää. Näen kevään ensimmäisen perhosen liihottelevan ohitseni. Se pysähtyy toviksi pensaan oksalle, mutta lähtee pian uudestaan lentoon. Kuulen lintujen visertävän ja tuulen humisevan puiden latvoissa. Otan kengän jalastani ja nappaan pienen kiven sormiini. Toivotan sille iloisesti hyvää päivänjatkoa ja heitän sen maahan, muiden kivien seuraan. Siirrän katseeni taivaalle ja muistan, että me kaikki kuusi miljardia ihmistä elämme saman sinisen katon alla. Parasta yksinäisyydessä onkin se, ettei koskaan tarvitse olla yksin.