Veri pakenee kasvoilta

Teksti: Susanna Malkamäki

Veri pakenee kasvoilta, kädet vapisevat, sydän hakkaa, hiki nousee otsalle, suu tuntuu rutikuivalta, pyörryttää eikä henki tunnu kulkevan kunnolla. Lähes kaikki tunnistavat oireet, monella meistä on tai on joskus ollut pelkoja, järkeviä tai järjettömiä.  

Pelko on luonnollinen reaktio ulkoiseen uhkaan, mutta aina uhka ei ole niin suuri ja vakava, kuin miltä meistä tuntuu. Pimeässä ei aina piileksi mörköjä, hissi ei romahda, eikä kymmenennen kerroksen parvekkeelta putoa, vaikka suljettujen silmien takana pyörii nopealla filmillä kuva kaikista kauheuksista, mitä voi tapahtua. Pahimmillaan pelko voi muuttaa ihmisen elämän piinaksi, rajoittaa sosiaalista kanssakäymistä perhe-elämästä työntekoon.  

Syitä eri pelkoihin voi olla monenlaisia. Traumaattinen kokemus lapsena voi myöhemmin aikuisiällä johtaa neuroottiseen pelkoon, eli fobiaan. Liian vilkas mielikuvitus voi piirrellä mörköjä sinne, missä niitä ei ole, tai pelko voi kohdistua tilanteeseen, jossa on tiennyt olevansa oikeasti vaarassa.  

Ihmiset voivat pelätä monenlaisia asioita: hämähäkkejä, hiiriä, lentämistä, pimeää, ukkosta, tulta, ahtaita ja korkeita paikkoja - listaa voi jatkaa loputtomiin. Fobioita, eli sairaalloisia neuroottisia pelkoja, jotka ovat joko kokonaan tai jokseenkin vaarattomia, on ihmisillä lukemattomia. Jotkut selviävät pelkojensa kanssa välttelemällä tilanteita, joissa heidän on pakko kohdata ne, mutta toisille pelot luovat ylitsepääsemättömän esteen heidän ja tavallisen elämän välille. Jopa kahvinjuonti perhejuhlilla tai kahvitauolla voi osoittautua kidutukseksi. He eivät voi poistua kotoaan, koska pelkäävät kohtaavansa pelkonsa, vaan jäävät yksin pelkojensa kanssa.  

Useimmat pelot alkavat ajan myötä hitaasti haalistua ja lakkaavat vaivaamasta, mutta jokapäiväistä elämää haittaavat pelot tarvitsevat hoitoa. Apua pelkojensa hoitoon voi hakea esimerkiksi terveyskeskuksesta tai sairaalasta, ja niitä hoidetaan esimerkiksi erilaisten lääkkeiden ja terapioiden avulla. Terapiassa yritetään aluksi saada selville, mistä pelko johtuu, ja sen jälkeen pelkääjä voidaan opettaa joko kohtaamaan pelkonsa tai hänelle pyritään antamaan keinoja hallita niitä. On olemassa myös erilaisia hypnoosihoitoja, joilla pyritään parantamaan pelkotiloja. Apua voi olla myös keskustelusta sellaisen henkilön kanssa, joka on myös kärsinyt samankaltaisesta pelosta ja pystynyt voittamaan sen.  

Pelot eivät välttämättä ole realistisia edes pelkääjän itsensä mielestä, mutta he eivät silti voi niille mitään. Pelkojen kohteen kohtaaminen aiheuttaa heille paniikin, jonka aikana he eivät pysty ajattelemaan pelkojensa järkevyyttä, he vain pelkäävät. Usein pelko ei kohdistu itse tekemiseen. Ihminen ei välttämättä pelkää lentämistä, vaikka sanookin pelkäävänsä lentokoneita, luultavimmin hän pelkää putoavansa monen kilometrin korkeudelta ilmasta.  

Tietenkin on olemassa myös realistisia pelkoja. On ymmärrettävää, että ihminen, joka on seissyt metrin päässä ohi syöksyvästä pallosalamasta, pelkää lopun ikäänsä ukkosta. Joku, joka on maannut sairaalassa pudottuaan romahtavan parvekkeen mukana maahan, pelkää korkeita paikkoja, mutta se, että pelon aihe on realistinen, ei tee siitä itsestäänselvyyttä. Katolta voi pudota alkamatta pelätä korkeita paikkoja.  

Suurin osa ihmisten peloista on luultavasti hänen oman mielikuvituksensa kehittämää. Yksinäinen ihminen pimeällä tiellä on kuulevinaan seuraavien askelten ääntä takanaan, ja lapset saavat painajaisia kauhuelokuvista, koska heidän mielikuvituksensa tuo television kauheudet pimeään makuuhuoneeseen. Toisaalta sama mielikuvitus voi myös parantaa pelot.

Itse pelkäsin pienenä kaikkia mahdollisia mörköjä ja peikkoja, joita viisi - kuusivuotias lapsi vain voi kuvitella. Mielikuvituksen avulla tein kuitenkin pehmoleluista sotureita, jotka löivät ilkeät peikot ja estivät niitä syömästä minua. Kuvittelin, etteivät ne näe minua pimeässä, jos pysyn tiukasti peiton alla. Mielestäni mielikuvitus ei ainoastaan aiheuta pelkoja, vaan sillä myös voitetaan ne.