Toisia maailmoja

Roolipelejä on nykyään monenlaisia, mutta yhdistävänä piirteenä on pelaajan hahmo, joka pelin aikana kehittyy ja oppii uutta. Omaan hahmoon saa eläytyä, joissain muodoissa enemmän ja joissain vähemmän. Eniten eläytymistä kuuluu tietenkin larppaamiseen (Live Action Role Playing), jossa pukeudutaan hahmoksi ja näytellään – vain katsojat puuttuvat. Se myös vaatii luovuutta ainakin larpin suunnittelijalta, sillä tarinoita keksivät usein ihan tavalliset tyypit.

Tee-se-itse-maailma

Jos velhonkaavut, tekokorvat ja bofferiaseet eivät kiinnosta, roolipeleistä kiinnostunut voi kokeilla esimerkiksi seuraavanlaista tapaa:

Sinulla on asiasta kiinnostuneita kavereita joten päätät järjestää pelin eli ryhtyä Gameleaderiksi. Aluksi piirrät kartan, tai karttoja, ja keksit maailman, johon pelisi sijoittuu. Maailmaan voi toki sisältyä käytännössä rajattomasti asioita, mutta tärkeimmätkin riittävät aluksi: maailmaasi asuttavat älylliset ja älyttömät olennot, eri rotujen ja valtioiden väliset suhteet, rahasysteemi aseiden ja varusteiden hankkimista varten ja viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä, pelin säännöt, eli kuinka kaikki käytännössä toimii.

Jos kyseessä on fantasiaroolipeli, kuten useimmiten on, asiaan kuuluu yleensä vähintään ihmisiä, haltioita ja kääpiöitä, lohikäärmeitä ja muita valikoituja mytologisia petoja sekä sopivan keskiaikainen ympäristö ja hiukan taikuutta. Aseiden, ammattien ja loitsujen suunnittelemiseen voi kuluttaa kauankin aikaa, tai sitten lähtökohdat voi etsiä Internetistä.

Kuinka saat maailmasi toimimaan?

Tekniset kohdat astuvat kuvaan, kun pelaajatkin istuvat pöytään. Pelaajien hahmoille heitetään nopalla arvot, eli miten hyvin ne tulevat pärjäämään tietyillä elämänalueilla. Kykylistana hyväksi koettu on esimerkiksi äly, karisma, erätaidot, ketteryys ja myrkynvastustuskyky.

Äly estää hahmoa joutumasta huijatuksi, esimerkiksi jos sille tarjotaan vääriä rahoja. Jos äly on arvoltaan kuusi, hahmo huomaa yrityksen, paitsi jos nopan heitosta tulee yksi. Jos taas äly on arvoltaan yksi, hahmo tunnistaa rahat vain kuutosella, ja niin edespäin. Korkea karisma helpottaa kaupassa tinkimistä, erätaidoista on hyötyä muun muassa ruuan hankkimisessa ja nuotion sytyttämisessä, ketteryys auttaa pakenemaan taistelusta tai tasapainoilemaan sillalla ja myrkynvastustus kertoo, kuinka helposti hahmo myrkyttyy tai humaltuu.

Pelaajan hahmon rotu ja ammatinvalinta tuovat mukanaan erilaisia etuja ja rajoituksia. Haltiavelho esimerkiksi on melko varmasti suhteellisen komea ja fiksu, mutta ei pysty käyttämään raskaita aseita tai panssareita, kuten kahdenkädenmiekkaa ja levyhaarniskaa.

Ammatin mukana tulee lisäksi erilaisia erikoiskykyjä, kuten velhon taiat tai berserkin raivo, jotka karttuvat tasojen mukana. Tasot taas nousevat joko opiskelemalla tai taistelemalla hirviöitä vastaan. Myös erityisen hyvästä juonesta voi saada tasoja, kuten varkaan virheettömästi suoritetusta ja menestyksekkäästä murtokeikasta.

Taistelutkin toimivat noppien avulla. Hyökkääjä heittää noppia, sitten kohde puolustautuu heittämällä noppia ja toivon mukaan erotus vähennetään kohteen hp:stä, health pointeista eli terveyspisteistä. Kun ne loppuvat, kohde kuolee, mikä voi sattua pelaajan hahmollekin. Silloin hahmo on varsin realistisesti mennyttä, ja pelaajan pitää aloittaa alusta uudella hahmolla.

Pelissä on myös hyvin tärkeää olla tarina, juoni, joka antaa pelaajille jotain tekemistä. Ilman juonta ei oikeastaan ole peliäkään, sillä ilman jonkinlaista tavoitetta (yleensä maailmanlaajuista hätätilannetta esimerkiksi demonien, jumalien tai hullujen velhojen taholta) pelaajat kaiken järjen mukaan jäisivät kotiin vanhempien helmoihin, taatun seisovan pöydän, vakituisen työn ja opiskelupaikan luokse.

Tämän pelityylin paras puoli on sen valtava vapaus; asioiden tekeminen nimittäin hoidetaan kertomalla pelinjohtajalle, mitä hahmo nyt puuhaa. Ja tämä tehdään tietenkin minä- muodossa, onhan eläytyminen tärkeää. Kun kaikki kuitenkin tapahtuu enimmäkseen pelaajien mielikuvituksessa, voi tehdä melkein mitä vain. Kukaan ei kiellä vaikkapa ottamasta kunnon kännejä jossain tavernassa tai tekemästä jotain järjetöntä. Se vain on juuri se kohta, missä eläytyminen astuu kuvaan. Pelaajan ja pelinjohtajankin täytyy miettiä, mitä nämä henkilöt todella tekisivät tässäkin tilanteessa. Pelinjohtajan tehtävänähän on pelata jokaista muuta henkilöä ja olentoa pelimaailmassaan.

Käytännön sovellus

Jussi on ihan tavallinen poika ja peliharrastuksensa lisäksi hän toimii isosena rippileireillä. Hän ei muutenkaan ole mikään synkistelijä tai ollenkaan sellainen henkilö, joka ajautuisi satanismiin. Hänen mielestään roolipeleillä ei yleensäkään ole mitään tekemistä sellaisten asioiden kanssa, eikä peleissä ole mitään pahaa elleivät ne tule elämää suuremmaksi asiaksi. Pelit nyt ovat muutenkin vain leikkiä. Hänen vanhempansa eivät kuulemma oikein ymmärrä hänen pelaamistaan, mutta eivät he sentään paheksukaan.

Jussi on osallistunut moneen peliin ja hän on itsekin järjestänyt yhden. Hänen mukaansa pelin tekemisessä on parasta luomisen ilo, se että saa jotain aikaan. Hän on ajatellut myös kirjoittaa tarinoita ja tehdä ehkä tietokonepelinkin, joka sijoittuisi hänen pelimaailmaansa. Suunnittelussa tärkeintä on kartta ja alkuasetelma, muu tulee kuin itsestään. Paitsi ehkä taikasysteemi, joka saattaa olla hiukan hankalampi juttu.

Itse pelaaminen on hänen mielestään yhtä hauskaa kuin pelinjohtajana toimiminen, ja kaikkein parasta siinä on taistelut ja huumori. Eikä se mikään ihme taida ollakaan, että pelit käyvät toisinaan hiukan hassuiksi, jos niitä pelataan hyvien kavereiden kesken ja joskus hyvin myöhään. Väsymys tekee tepposensa myös pelinjohtajille. Yksi esimerkki väsymyksen traagisista seurauksista on ohilentävän silakan selittämätön muuttuminen kermapilveksi ja sen jälkeen marenkirinkeliksi.

Jussin kaveripiirin pelit pidetään jonkun, yleensä pelinjohtaja, kotona. Tämä ystäväporukka ei ole kovin suuri, mutta siihen kuuluu niin tyttöjä kuin poikiakin, ja väkeä on lukion lisäksi myös ammattikoulusta. Joillekin roolipelit ovat paras mahdollisuus viettää hiukan laatuaikaa kavereiden kanssa, ja lisäksi se on myös hyvää harjoitusta luovaan kirjoittamiseen.

Mielikuvitus peliin

Jenni, kympin oppilas ja ns. kiltti tyttö, on toinen tämän ryhmän jäsen. Hän on osallistunut yhteensä kolmeen kahden eri kaverinsa peliin. Hän ei silti itse ole aikeissa pitää peliä. Pelaamisen hän aloitti kaverien yllytyksestä. Sen täytyy kuitenkin olla hauskaa, sillä onhan hän osallistunut jo kahteen muuhun peliin.

Tämän ”kartta, puhumista ja paljon noppia”-pelityylin lisäksi Jenni pelaa toisinaan Heroes of Might and Magic- tietokonepeliä kotonaan ja kirjoittelee ”mailipelejä” erään ystävänsä kanssa. Se on oikeastaan kuin tarinan kertomista: aina vuorotellen toinen kertoo mitä hänen hahmonsa nyt tekee, ehkä reagoi edellisen toisen kirjoittaman sähköpostin tapahtumiin.

Jenni lukee myös jonkin verran fantasiakirjallisuutta, kuten Forgotten Realms- sarjaa. Kirjat ovatkin hyvä inspiraation lähde peleissä, ja tarinakin tuntuu varsin usein seurailevan kirjamaisia käänteitä. Viisas pelaaja siis lukee paljon ja pystyy mahdollisesti hiukan ennakoimaan tulevia tapahtumia edukseen. Jennikin myöntää, että pelissä kuoleminen ei ole ollenkaan hauskaa, vaikka uudella hahmolla voikin jatkaa. Kavereiden juttujen kuunteleminen auttaa myös, mistä esimerkkinä seuraavan tapaus:

Erään kerran muuan kissavaras, haltiabardi ja drowhaltia seikkailivat ympäri Ihmeiden Maata Tryggven, kieltämisen jumalan, papit kannoillaan. Tryggve huolehtii, että asiat, jotka eivät saa olla Ihmeiden Maassa, eivät ole siellä, tai eivät ainakaan kovin kauaa. Tämän hän tekee litistämällä kyseisen asian etusormensa alle, sormen joka ilmestyy myrskypilvestä. Joka tapauksessa nämä kolme päätyivät lopulta Tryggven salaiseen temppeliin, jonka läpi taisteltuaan he saapuivat maagisen portaalin luo. Kuten pelin henkeen kuuluu, koko joukko hyppäsi matkaan. Perillä oli vain mustuutta. Hetken tyrmistyneen hiljaisuuden jälkeen kissavaras kiljaisi hysteerisenä: ”Tryggven pilvi! Olemme Tryggven pilvessä!” He olivat Tryggven pilvessä. Kuin myös itse Tryggve.

Siitä ei tullut kovin kaunista, mutta ainakin pelaajat saivat ensimmäisen hyökkäysvuoron. Vuorot kuuluvat asiaan myös pelaajien välillä. Pelin alussa pelaajat yleensä ovat eri puolilla karttaa, ja vaikka he oikeasti tietävätkin mitä muut puuhaavat, heidän hahmonsa ei saa tietää. Se on eläytymisen hankalin osuus, mutta Jennin mielestä se ei oikeastaan ole niin vaikeata. Oman vuoron odottelu sen sijaan on varsin tylsistyttävää, sillä joskus aika voi olla pitkäkin. Koska taistelu on onnenkauppaa, se saattaa kestää hyvin kauan ainakin jos molemmilla osapuolilla on hyvät panssarit ja paljon terveyspisteitä.

Jenninkin mielestä peleissä parasta on mielikuvituksen käyttäminen, ja ketäpä ei kiinnostaisi joutua jännittäviin tilanteisiin ja pärjätä niissä parhaansa mukaan, mutta ilman varsinaista riskiä. Ehkäpä roolipelit kiehtovatkin niin monia juuri siksi, että pelatessa saa tehdä melkein mitä vain. Kilteinkin henkilö voi pelata pahista, ryöstää mummoja ja sytyttää tulipaloja. Se varmasti kiehtoo useimpia, ja pelissä se on vain leikkiä, silloin voi turvallisesti purkaa paineitaan.

Vaikka roolipeli käsittelisikin esimerkiksi vampyyreitä tai demoneja, se ei todellakaan tarkoita, että sillä olisi mitään tekemistä oikean pahan kanssa. Se on harmitonta hupia, vain leikkiä. Kukaan ei ole niin tyhmä, että soveltaisi peliotteitaan tosimaailmassa. Viihteenä se on sopiva keino päästää höyryjä, ja jos siinä samalla saa pitää hauskaa kavereiden kanssa tai suunnitella keskiaikaisten hallitusten rakenteita ja kuvitteellisten maailmojen historiaa, ekonomiaa ja luonnontiedettä, mikä sen miellyttävämpää.